En iloitse tämän kolumnin kirjoittamisesta. On tuskallista tunnustaa, että me olemme luoneet koronakriisin yhdessä. Pandemia on minun vikani. Se ei ole kiinalaisen Wuhanin torin ressukan vika, eikä jonkun muun, eikä jonkun toisen, eikä niiden, eikä kenenkään tuntemattoman vika, vaan se on minun vikani.

Se johtuu hiljaisuudestani, välinpitämättömyydestäni, ylpeydestäni, rakkaudettomuudestani, piittaamattomuudestani, mukavuudenhalustani ja himoistani, jotka saavat minut sulkemaan silmäni. Ja kun puhun minusta, puhun tietenkin myös sinusta. Se on sinun vikasi, sinun piittaamattomuuttasi ja mukavuudenhaluasi.

On aina helpompi löytää vihollinen muualta kuin itsestä, varsinkin kriisien keskellä. Ulkoistaminen on kätevää. Mutta vihollinen on meissä itsessämme, omassa sydämessämme, ei sen kauempana. Sitä emme tietenkään halua nähdä, en minä itse etkä sinä. Itsepetos on helppoa ja salakavalaa.

Seison edessänne ja häpeän. Sanat ovat vain sanoja, täynnä tuulta. Teot ovat tekoja, oma puutteellisuuteni on valtavaa. En ole tehnyt mitään. Kaikki tekomme ovat valintoja, myös tekemättömyys. Olemme luoneet kriisin yhdessä, koska olemme kaikki yhtä, eikä maailmaa ja sen ihmisiä voi erottaa toisistaan. Jokaisen teko vaikuttaa syvällisellä tavalla jokaisen toisen tekoon.

Vain ihmisellä on tahto, luonto ei koskaan kosta.

Meidän täytyy yksinkertaisesti olla parempia, rohkeampia, ystävällisempiä, anteeksiantavampia, myötätuntoisempia, rakastavampia, laupeampia ja tiedostavampia. Meidän täytyy tyytyä vähempään, meidän halumme eivät saa tappaa ketään, eivät riistää yhtäkään henkeä, eivät tuhota metsiä, roskata meriä, pilata ilmaa tai sekoittaa ekosysteemejä.

Olenko tänään liian ankara? Tiedän, että me ihmiset olemme heikkoja, haavoittuvaisia ja avuttomia. Tunnen sen itse joka päivä kipeästi. Teemme virheitä, lankeamme, kaadumme, se on inhimillistä. On noustava ylös ja yritettävä uudestaan. Meillä on joka päivä mahdollisuus jättää kehnoimmat valinnat taaksemme. Emmekä saa syyttää muita, vaan meidän täytyy ymmärtää oma vastuumme. Vain ihmisellä on tahto, luonto ei koskaan kosta. Emmekä saa lamaantua heikkoudestamme, vaan meidän on jatkettava eteenpäin ja pyrittävä aina kohti hyvää, sillä uskon, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä.

Yhtenä tuulisena päivänä seisoin pihalla ja katselin korkeuksiin. Pilvet kulkivat vinhaa vauhtia, kerrostuivat toistensa päälle. Silloin tällöin takaa paljastui kirkas sininen taivas. Ajattelin, että siellä oli todellisuus, mutta pilvet peittivät sen; siinä kulki ohitse suorittaminen, siinä kunnianhimo, siinä pelko, siinä itsekkyys, siinä ainainen tyytymättömyys. Aika ajoin takaa pilkisti todellisuus, joka oli vapaa kaikista mieltä jatkuvasti häiriköivistä tunteista. Mikä oli se todellisuus? Kaikkein todellisin todellisuus. Rakkaus?

ihmisyyskolumnikoronapandemia

Tilaa uudistunut Suomen Luonto!

Tunne luontosi ja tue luonnonsuojelua, tilaa lehti tai digilukuoikeus!