Suomen luonnonsuojeluliitto jakoi vuotuiset tunnustuspalkintonsa 30.8. Suomen luonnon päivän päätapahtumassa Luontokeskus Haltiassa.Vuoden 2014 Ympäristöpalkinnon sai professori Tari Haahtela luonnon monimuotoisuuden ja terveyden välisen yhteyden osoittamisesta ja tuomisesta tietoisuuteen. Lue Tari Haahtelan haastattelu vuodelta 2011.

”Perhosharrastukseni alkoi vuonna 1960. Olin 13-vuotias, ja me vietettiin kesiä Hämeenkoskella. Heinäkuun lopulla siellä oli mahlaa vuotava haavoittunut koivuvanhus, jossa oli loppukesän nymphalideja, täpläperhosia. Siinä oli liuskaperhosta, suruvaippaa, nokkosperhosta ja yksi tavattoman iso nokkosperhonen. Nappasin sen haaviin, jonka isä oli just tuonut kaupungista.

Sattui, että isän sotakaveri oli kutsunut meidät samana iltana saunaan lähelle lammin biologista asemaa. Tämä Saulo-niminen kaveri oli intohimoinen perhosten kerääjä. Kerroin hänelle, että mikähän se oli semmoinen perhonen, jonka mä sain, vähän niin kuin nokkosperhonen mutta paljon isompi.
Saulo oli kuin sähköiskun saanut. Ei muuta kuin soutamaan takaisin Pääjärven yli! Se oli valkotäpläinen nokkosperhonen, Nymphalis vaualbum, joka on erittäin harvinainen. Perhosharrastus otti todellisen ensi askeleen.

Keräilystä se alkoi, mutta viimeiset 25 vuotta olen vain valokuvannut tai harrastanut perhosia muuten. Keräily siinä mielessä kuin se tunnetaan, että hassahtanut professori painaa haavi kädessä jorpakossa, on jäämässä tutkijoille.

Opiskelun jälkeen harrastus alkoi uudelleen 1980-luvulla, kun olin Etelä-Karjalassa keuhkolääkärinä. Me tehtiin Olli Marttilan kanssa ensin kirja Runon ja rajan perhoset. Sitten 1990 tuli Suomen päiväperhoset, joka voitti Tieto Finlandiankin. 2006 julkaistiin pieni opaskirja Suomen, Pohjolan ja Baltian päiväperhosista, ja nyt 2011 Butterflies of Britain and Europe. Vielä on yksi askel ottamatta…

Kun tapasin aikanaan biologi Ilkka Hanskin veljentyttären häissä, hän kertoi funtsineensa metapopulaatioteoriaa, että hän tarvitsee nyt välttämättä siihen jonkin lajin, josta saa dokumentaarisen aineiston. Sitten vaimo oli ostanut hänelle joululahjaksi Suomen päiväperhoset. Ilkka oli selannut sitä vissiin suklaata mutustellen ja punaviiniä juoden, kunnes silmä osui Melitaea cinxiaan, täpläverkkoperhoseen. Kirjassa puhuttiin lajin muodostamista populaatioista Ahvenanmaan saaristossa, ja hän ajatteli, että hemmetti, sehän se voisi olla.

Ilkan kanssa on ollut tällainen kaukosuhde, mutta nyt on muutakin. Olen toistakymmentä vuotta tehnyt tieteellistä tutkimusta Laatokan Karjalassa ja Joensuun lähistöllä. Me ollaan verrattu väestöjä keskenään, ja on tullut esiin, että esimerkiksi koivun siitepölylle on herkistynyt kaksi prosenttia venäläislapsista, kun suomalaisista kaksikymmentä. Toisin sanoen Venäjällä ympäristö ja elämäntapa antavat jotain suojaa, jota ei meillä ole.

Arviomme on, että silmillä nähtävien suurten eliöiden, kuten kasvien ja hyönteisten, monimuotoisuus vaikuttaa bakteerien ja muiden pienten eliöiden monimuotoisuuteen. Se vaikuttaa puolestaan elimistön ja ympäristön rajapinnoilla niin sanottuun mikrobiomiin, sitä kautta immuunijärjestelmään ja ratkaisee meidän ihmisten selviytymisen.

Teoriassa ei ole mitään muuta vikaa kuin että se on todistamatta. Siksi me ollaan Ilkan kanssa yhteistyössä. Jos se on totta – ja terve järki sanoo, että sen on pakko olla – siitä syntyy iso terveydellinen argumentti luonnonsuojelulle. Ihminen on viimeistä soluaan myöten luonnon osa ja täysin riippuvainen siitä, miten se ympäristöään käsittelee.

Uuden metsästandardin FSC:n, neuvotteluja päädyin johtamaan, kun siihen yritettiin löytää henkilö, joka on metsäkiistojen ulkopuolella mutta ymmärtää, mistä on kysymys. Nyt kymmenen vuoden väännön jälkeen Suomeen saatiin viimein standardi, jonka teollisuus ja ympäristöjärjestöt Greenpeacea myöten ovat yhdessä sopineet. Se on hemmetin iso voitto!

95 prosentilla Suomen metsistä on PEFC-sertifikaatti, joka on teollisuuden oma eikä ota ekologisia ja sosiaalisia asioita huomioon samalla tavalla. Maailmalla FSC kasvaa kiivaasti, mutta Suomessa otetaan vasta ensi askeleita. UPM on kuitenkin lähtenyt mukaan käytännön sertifiointiin. Nyt tarvittaisiin vain lisää sertifioituja hehtaareja. uskon, että sitä mukaa kuin metsäomistuksen rakenne muuttuu ja suomalaiset näkevät metsän paitsi elannon myös terveyden lähteenä, ja pyhänä paikkana, FSC saa lisää suosiota.”

Tari Haahtela 64, Helsinki Helsingin yliopiston kliinisen allergologian professori, Meilahden iho- ja allergiasairaalan ylilääkäri sekä metsien ympäristösertifiointia hallinnoivan Forest Stewardship Council -järjestön (FSC) Suomen osaston puheenjohtaja.