Kirkkaan veden pohjalla hiekka pyörii, kierii ja sitten sen läpi pulpahtaa kuplasade. Vierellä lähteensilmät uurastavat loppumatonta työtä ja vapauttavat jäistä pohjavettä lampeen.

Olen retkellä Pohjois-Pohjanmaalla Viinivaaran lähteillä. Ne ovat ainutlaatuinen kokonaisuus Lapin eteläpuoleisessa Suomessa. Alueella on 26 avolähdettä ja saman verran tihkupintalähteitä.

Monet lähteet ovat pulputtaneet paikoillaan jääkaudesta lähtien. Ne ovat kesäisin ympäristöään viileämpiä ja talvisin lämpimämpiä. Lähteiköt tarjovat monille lajeille ympäröivää luontoa tasaisemman elinympäristön.

Mutta muutoksen tuulet puhaltavat Viinivaarassa. Oulun Vesi on saanut aluehallintoviranomaiselta luvan rakentaa yksitoista pohjavedenottamoa alueelle. Niillä yritys haluaa turvata vedensaannin myös poikkeus­tilanteissa.

”Suomen lähteistä on jäljellä pari prosenttia luonnontilaisina.”

Vedenottamot voivat heikentää lähteikköjen ja viereisen Natura-suojellun Olvassuon tilaa.
Suomen lähteistä on jäljellä pari prosenttia luonnontilaisina. Milloin me olisimme niin rikkaita, että pärjäisimme heikentämättä jäljelle jääneiden tilaa?

Lähteensilmä ryöpsäyttää pintaan kuplia. Puunlatvojen tasalla liitää korppi ja tarkkailee meitä. Saamelaiset uskoivat, että pyhien saivojärvien lähteensilmän toisella puolen avautui toinen maailma.

Olisiko se maailma, jossa olemme kuluttaneet luonnonvaramme vähiin ja oppineet säästämään kaiken minkä voimme säästää?

Suomi kuuluu maailman vesirikkaimpiin maihin. Mutta jotenkin olemme onnistuneet käyttämään vesivaramme niin, että odotamme että lähteensilmä pulpauttaa meille vastauksen. Käytämme pohjavesivarantoja juoma-, tiski- ja vessanhuuhteluvesinä ja tekojemme seurauksena pahimmassa tapauksessa lähteet näivettyvät.

Aluehallintoviraston luvasta on jätetty Vaasan hallinto-oikeudelle useita valituksia – ja päättäjät odottavat sitkeästi myönteistä päätöstä pohjaveden hyödyntämiseen.

Olemme kohonneet nykyiseen hyvinvointiimme pitkälti neitseellisten luonnonvarojen voimin. Nyt kun olemme hävittäneet ne viimeisiin saarekkeisiin, olemme ihmeissämme. Meidän pitäisi muuttaa tapojamme toimia, mutta sitä ennen yritämme tiristää vielä viimeiset ilot jäljelle jääneistä vesistä, soista ja ikimetsien rippeistä.

Emme ole urbanisoitumisen myötä vähemmän kiinni luonnossa vaan enemmän kiinni sen resursseissa. Sen sijaan olemme irtaantuneet siitä, että näkisimme ympäröivän luonnon arvon. Ajattelemme ettei se kosketa meitä. Tai vielä pahempi. Emme ymmärrä millä tavalla se koskettaa meitä.