Luultavasti kaikki eivät kuule tai ainakaan kaikilla ei ole erilaistunutta kuuloelintä.

Asiaa on melko vaikea varmistaa, sillä yksinkertaisimmillaan kordotonaalielin on vain kolmen solun muodostama ja voi sijaita muun muassa suuosissa, tuntosarvissa, siipien tyvessä tai takaruumiissa, usein aistinkarvan tyvessä.

Pelkkä aistinkarva, joka tavallisesti on tuntoelin, saattaa myös reagoida melko korkeajaksoisiin ilman värähtelyihin. Ihoon tai karvaan kohdistuva paine tai värähtely siirtyy sauvamaisen solun kautta hermosoluun.

Suruvaipan toukka kuulee hitaita, melko matalia ääniä (alle 1000 Hz eli värähdystä/sek.) karvoillaan. Samantapainen erotuskyky on torakoiden ja heinäsirkkojen perälisäkkeissä (cerci) olevilla kuuloelimillä. Hyvin erikoistunut kuulo on hyttyskoirailla. Niiden tuntosarvien pitkät karvat värähtelevät hyvin valikoivasti naaraan lentoäänestä (450-600 Hz) ja tuntosarven tyvessä oleva Johnstonin elin välittää tiedon keskushermostoon. Naaraan tuntosarvessa ei ole pitkiä karvoja, eikä naaras kuule koiraan lentoääntä. Naaraat osaavat suunnistaa niille paikoille, missä koiraat parveilevat, ja nämä kuulevat omastaan poikkeavan lentoäänen heti.

Arktisissa oloissa Huippuvuorilla erään surviaissääskilajin (Smithia extrema) koiraat eivät parveile jatkuvasti lentämällä vaan istuskelevat parveilupaikan kivillä. Niitä tutkinut Jaakko Syrjämäki huomasi, että kun hän hyräili suomalaista kansanlaulua ”Reisijärveltä Repo Tuomas…”, koiraat hypähtivät aina alkutavun kohdalla parveilemaan. Laulun sävelessä on tuossa kohti sama korkeus kuin surviaissääskinaaraan lentoäänessä, värähtelytaajuutena ilmaistuna 300 Hz.

Monilla hyönteisillä on nilkassa polven alapuolella subgenuaalielimet. Vaikka ne varsinaisesti aistivat pinnan värähtelyjä, ne saattavat myös tunnistaa ilman värähtelyjä. Pisimmälle erilaistuneet kuuloelimet aistivat nopeita ja teräviä, napsahtavia tai hyvin korkeita ääniä. Tällaisia ovat monien hyönteisten parilliset tympanaalielimet. Ne vastaavat rakenteeltaan selkärankaisten korvaa sikäli, että niissä on tärykalvo sekä sitä vasten hyvin herkkä solu, joka vastaa selkärankaisen kuuloluita. Tympanaalielimiä on vain sirkoilla, kaskailla ja perhosilla.

Heinäsirkoilla ne ovat takaruumiin ensi jaokkeessa, hepokateilla ja kotisirkan sukulaisilla eturaajojen nilkoissa. Kaskailla tympanaalielimet ovat takaruumiin sivuilla, yöperhosilla keski- ja takaruumiin rajoilla, yökkösmäisillä keskiruumiin viimeisessä jaokkeessa ja mittarimaisilla takaruumiin ensimmäisessä ja toisessa jaokkeessa; pienellä Axiidae-heimolla ne ovat kuitenkin takaruumiin VII jaokkeessa.

Yöperhosten tympanaalielin on kehittynyt kuulemaan lepakoiden tutkaäänet, joiden korkeus voi ylettyä yli 100000 hertsin. Kuullessaan tuon vaarallisen äänen yöperhonen aloittaa jo kymmenien metrien päästä pakolentoakrobatian ja alle kymmenen metrin päästä se syöksyy maahan tai kasvillisuuteen.

Entä jos saaliskohde on myrkyllinen? Lepakkohan ei yöllä erota perhosten varoitusvärejä, joten pimeässä perhonen on vaarassa menettää myrkyllisyytensä edun. Tähän on kehittynyt keskinäinen ääntely. Kuullessaan lepakon tutkaäänet lentävä isosiilikäs sirittää, ja lepakko jättää saaliin rauhaan.