Helsingin Kumpulan siirtolapuutarhan portti on vielä lukossa, mutta siirtolapuutarhayhdistyksen puheenjohtajalla Mirja Arajärvellä on avain.

Näin pääsemme Ruusutielle, jonka numerossa 141 on vuodelta 1929 oleva museomökki. Tupa on rakennettu kaksi vuotta siirtolapuutarhan perustamisen jälkeen.

Mökki on lautaverhoiltu ja siinä on pieni kuisti penkkeineen. Tilaa on alle kymmenen neliötä. Seinillä on alkuperäisen kaltaiset kukkatapetit. Kalustukseen kuuluu pöytä, muutamia tuoleja ja kaappi. Ikkunat voi peittää ulkopuolelta luukuilla.

Puutarhassa viljellään perinnekasveja kuten pioneja, syysleimuja ja erilaisia narsisseja, mutta niin tehdään myös muilla palstoilla. Arajärven mukaan se on eräs siirtolapuutarhan tärkeimmistä tehtävistä.

Kuva: Marika Eerola

Hedelmäpuissa ja marjapensaissa on myös vanhaa perua. Kumpulan luumupuu lienee niistä tunnetuin.

Ruusutie 141:n ajoista on tultu aimo harppaus eteenpäin. Nyt mökkejä on jo 265 ja niissä on tilaa kaksi–kolme kertaa niin paljon kuin museomökissä. Jokaisella on myös pieni varasto ja oma vesipiste.

Siirtolapuutarhassa eletään kesäisin kuin maaseudulla. Vaihdetaan kuulumisia, lainataan sokeria ja tavataan torilla.

”Keväisin on taimitori, elokuussa ovat vuorossa marjat ja syyskuussa on omenien aika”, Arajärvi kertoo. ”Järjestämme kerhorakennuksessa myös perinteiset juhannusjuhlat lavatansseineen.”

Puutarha on kaupungin puistoaluetta, jonne jokainen saa tulla. Pääportti on avoinna toukokuun alusta syyskuun puoliväliin. Täällä pihoille kurkisteleminen ei ole sivistymätöntä, vaan mökkiläiset odottavat kukkaloistosta ihastuneita ilmeitä.

Joka vuosi ulkopuoliset arvioijat käyvät valitsemassa kolme kauneinta pihaa. Toisen katselmuksen tekee siirtolapuutarhayhdistyksen hallitus.

”Meillä on ikävä velvollisuus käydä tarkistamassa, onko pihoja hoidettu asianmukaisesti”, Arajärvi sanoo. ”Huomautukset ovat tyypillisesti pieniä. Suurimmat ongelmat ovat haitalliset vieraslajit ja myös kotoperäiset haitalliset lajit kuten karhunköynnös. Se on hirveä leviämään ja tukahduttaa muut kasvit mennessään. Ja heti aidan takana metsässä vaanii jättipalsami.”

Paratiisissahan on aina käärme, tuumin, mihin Arajärvi lisää lämpimästi sanan työleirillä.

Tiivistetysti ohjeisto kuuluu näin: Vanhoja lajikkeita vaalitaan, viljellään mahdollisimman luonnonmukaisesti, kompostointi on velvoite, samoin 10 tunnin vuosittainen taksvärkki. Muuten saa olla kuin Ellun kana – kunhan ei vain tule omenankehrääjäkoita tai herukanäkämäpunkkeja ja saa pidettyä kaniinit loitolla.

Siirtolapuutarha-aate on lähtöisin 1800-luvulta Saksasta Leipzigistä, missä lääkäri Daniel Gottlieb Schreber oli huolissaan köyhän kansan oloista ja harrastuksista. Hän alkoi järjestää ihmisille pieniä vuokrattavia puutarhapalstoja. Sinne sai myös rakentaa pienen mökin. Palstoista tulikin hyvin suosittuja ja toiminta laajeni pian muualle Saksaan ja Tanskaan.

Suomen ensimmäinen siirtolapuutarha perustettiin Tampereen Hatanpäähän 1916. Muutaman vuoden päästä myös Helsingin Ruskeasuo sai siirtolapuutarhan, ja se toimii siellä edelleen. Sen jälkeen puutarhoja perustettiin ripeää tahtia. Suomessa on tällä hetkellä nelisenkymmentä siirtolapuutarhaa.