Lähde jäitä pitkin ihailemaan Repoveden kansallispuiston kalliomaalauksia
Olhavanvuoren pystyt graniittiseinämät kohoavat korkeuksiin suoraan jään reunasta. Kapeaa Olhavanlampea peittävällä jäällä on helppo talsia, sillä pehmeää lunta on vain muutama sentti.
Tähyilemme punertavaa kiveä ja yritämme erottaa siitä vielä punaisemman läikän, tuhansia vuosia vanhan kalliomaalauksen. Googlailun perusteella sen pitäisi olla noin parin metrin korkeudella.
Kallion reunassa kulkee jokin pitkosten tai laiturin tapainen reitti. Se alkaa lammen rantaan rakennetun nuotiopaikan kupeesta ja päättyy kohtisuoraan kallioseinämään.
Paikka näyttää siltä, että kalliomaalaukselle on tehty kulkuväylä kesäkaudelle, mutta hetken tuijottelun ja netin kuviin vertailun jälkeen päättelemme, ettei kyse ole siitä. Ehkä reitti on tehty kiipeilijöille, joiden suosiossa nämä seinämät ymmärrettävästi ovat.
Oikea kohta löytyy hieman edempää, jyrkästi ulospäin työntyvästä kulmasta.
Läikkä ei ole kovin suuri, mutta se erottuu silti hyvin.
Punamultamaalaus on säilynyt, sillä kallion pintaa pitkin valunut vesi on aikojen saatossa päällystänyt sen ohuella mineraalikerroksella.
Silti huomaan pohtivani, onko maalausta turvallista koskettaa.
Olhavanlammella on lumijäljistä päätellen kulkenut paljon retkeilijöitä.
Siitä huolimatta emme kohtaa ketään. Vain kerran kuulemme parin henkilön kailottavan jossain kauempana.
Palaamme rannalle ja jatkamme metsäautotien levyistä retkeilyreittiä kohti Mustalampea. Aiomme samalla retkellä käydä katsomassa vielä toistakin kalliomaalausta.
Tien reunassa on huussi, ja edempänä rinteen päältä löytyy käsipumpulla varustettu kaivo, josta saamme vesipullot täytettyä. Täällä voisi mukavasti retkeillä pidempäänkin.
Ylitämme Kuutinlahden ja etsimme rannasta polun, joka kiertää Ruskiasalmen sijaan Ruskiakallion takaa. Reittivalinnasta tulee hieman kiertämistä, mutta salmen sula vesi hermostuttaa.
Pian hukkaamme vähällä käytöllä olleen polun ja päädymme kahlaamaan kohtalaisen syvässä lumessa rinnettä ylös. Kännykän gps näyttää, että enää ei kannata kääntyä takaisin, joten kahlaamme urheasti eteenpäin, kunnes tupsahdamme jälleen polulle.
Kallion etelärinne on onneksi vähälumista ja tasaista varvikkoa.
Hengitys pääsee tasaantumaan, kun laskeudumme loivasti Ruskiakallion sivusta jyrkänteen juurelle.
Jyrkänteen juurella on syvennys. Sitä kutsutaan Löppösenluolaksi, sillä tarinan mukaan sen niminen erakko vietti luolalla kerran kesiään.
Luolan viereen on rakennettu laituri. Se sijaitsee kansallispuiston melontareittien varrella, joten vesillä liikkujan on helppo poiketa tässä tauolle.
Kalliomaalaukset löytyvät luolasyvennyksen takalaidalta helposti.
Maalaukset erottuvat enimmäkseen punaisina läiskinä, mutta yhdestä kohtaa erottuu selkeä kädenjälki.
Verkkotuottajamme Annakaisa Vänttinen paiskaa kättä tuhansia vuosia sitten eläneen maalarin kanssa.
Käden jäljen näkeminen kutkuttaa vatsassa. Hetken tuo henkilö tuntuu olevan ihan tässä lähellä, vaikka emme tiedä hänestä mitään.
Kokemusta latistavat jäljet, joita viime vuosikymmenten kulkijat ovat jättäneet kallioon.
Siihen on muun muassa raaputettu nimiä ja päivämääriä terävillä esineillä.
Ehkäpä muutaman tuhannen vuoden kuluttua nämä töhertelyt ovat saaneet aivan uuden arvon.
