Urpiaisen (Carduelis flammea) tieteellinen nimi viittaa tuleen. Se tulee punaisesta otsasta sekä koiraan puvusta, jonka rinta roihuaa heleän punaisena varsinkin kevään soidinasussa. Aiemmin talvella lintulaudalla vierailevan yksilön tunnistaminen voi vaatia enemmän tarkkuutta.

Tuntomerkit: Talvella nuoretkin urpiaiset ovat saaneet päähänsä punkkarin punaisen otsatukan. Aikuinen koiras vaalenee talveksi ja muistuttaa enemmän naarasta ja nuorta yksilöä. Siivet ovat molemmilla sukupuolilla muuta höyhenpeitettä tummemmat ja nokka kellertävä. Leuan alla on musta lappu. Hyvä yleistuntomerkki on urpiaisia kyljistä ja selästä ympäröivä harva viirutus. Lähes viiruttoman yksilön havaitessaan kannattaa varsinkin Pohjois-Suomessa epäillä nähneensä tundraurpiaisen (Carduelis hornemanni).

Levinneisyys: Urpiainen ja tundraurpiainen ovat molemmat pohjoisia lajeja, mutta tundraurpiaisen pesinnät painottuvat lajin nimen mukaisesti aivan päälaen Lappiin. Kumpaakin lajia voi silti nähdä talvisin Etelä-Suomen lintulaudoilla ja rikkaruohostoissa, urpiaista tosin paljon yleisempänä.

Mitä syö: Nokka paljastaa urpiaisen siemensyöjäksi. Lintu vaeltaa sinne, missä koivun ja leppien siemensato on hyvä.

Äänet: Urpiaisen ääntely on rytmikästä sirkutusta, jossa nopea sir-sir-sir-sir-jankutus vaihtuu vielä nopeampaan driii-driii-tyyppiseen tremoloon. Riffi päättyy yleensä muutamaan nousevaan dyyi-vihellykseen ja alkaa alusta.