Linturetkellä: Pieni pöllö huutaa yhä
Pysähdyn sille niitylle, jossa olen nähnyt ainoan kerran elämässäni ilveksen. Hämärä on vielä aika syvä. Mutta olen onnekas. Helmipöllö puputtaa innokkaasti suuren rauhoitetun suoalueen ”ranta”metsässä. Siinä sille on kaipaamaansa laajaa erämaata.
Siirryn seuraavalle niittyaukealle, puolen kilometriä. Tässä olen kohdannut kurkia ja pikkujoutsenia aiempina vuosina. Nämä ovat suosikkipaikkojani. Ja nyt minut yllättää heti helmipöllön jälkeen varpuspöllö. Tunnistan äänen suunnasta hienot haavat, jotka tarjoavat pikkuiselle pöllölle varmasti oivan pesäkolon, tikan hakkaaman.
Täysi kuu paistaa aamuyön viimeisiin hetkiin. On pääsiäislauantai. Kaunis ja tunnelmallinen. ”Pieni pöllö huutaa yhä”, niminen osa tsekkiläisen säveltäjän Leoš Janáčekin pianosarjasta ”Umpeenkasvaneella polulla” soi mielessäni. Sen surullinenkin tarina liittynee kuitenkin varpuspöllön sijaan tornipöllöön. Mutta täällä pohjoisessa voimme tulkita varpuspöllöksi, sehän siellä nyt huutaa.
Vielä jatkan suuremmalle aukealle, parin valtaojan risteykseen. Kevään ensimmäiset näkemäni metsä- ja tundrahanhet saapuvat komealla joukolla, noin 250 lintua. Samaan aikaan karahtelee 25 kurjen parvi. Sekin laskeutuu pellolle. Pian nousee aurinkokin. Muuttajat ovat kärkijoukkoa, kiurut eivät nouse vielä laulamaan auringon nousussa.
Lähden taas liikkeelle. Törmään onnekkaasti peräti neljään hirveen. Ne ovat tiiviisti porukassa. Saan niistä kuvia kaunista metsää vasten, etualan hakkuutähteet kuitenkin vähän häiritsevät. Hieman aikaisemmin olin jo kuvannut kymmenkunnan metsäkauriin laumaa auringon ensi säteissä.
Tällaisia aamuvarhaisen tunnelmia osuu linturetkeilijälle aina joskus. Näin monta erilaista herkkää kohtaamista luonnossa parin kolmen tunnin aikana tuntuu erityisen hyvältä, kun kevätmuuttokin on antanut odottaa.