Linturetkellä: Tsäpäkkä urpiainen
Urpiainen on pohjoisen lintu. Se on liikkuva ja jatkuvasti äänessä, pesimäajan ulkopuolella parveutuva ja esiintymisessään oikukkaan vaihteleva.
”Lässyttävä” metallinen, rytmikäs ääni ja poukkoileva parvi paljastaa talvella urpiaisen, niin lentoparven kuin ruokailevankin. Urpiaisen nimi viittaa mm. koivun urpujen, eli siementen syöntiin.
Ja siinäkin urpiainen on kiinnostava esimerkki lintulajina, että vaaleampi tundraurpiainen on vuoroin luettu urpiaisen alalajiksi, vuoroin omaksi lajikseen. Myös Brittein saarien joskus omaksi lajikseen mietitty alalaji ruskourpiainen on viime vuosikymmeninä etelästä käsin levittäytynyt ensin eteläiseen Skandinaviaan ja edelleen havaittu jatkaneen myös eteläiseen Suomeen – samalla kun urpiaisen nimirotu näyttää ehkä vetäytyneen kohti pohjoista.
Urpiainen on kova vaeltelemaan. Sen esiintymisessä kannan vaihtelut ovat erittäinkin suuret. Joskus se tuntuu olevan aivan kateissa. Runsas liikkuminen sekin voi tapahtua moneen suuntaan: Suomessa rengastettu urpiainen on tavattu Kiinasta! Ehkä tämäkin seikka pitää alalajien eriytymistä ”vaihtelevana”.
Syksystä alkaen urpiaisia on äännellyt Etelä-Suomenkin taivaalla yleisesti pitkän hiljaisemman kauden jälkeen. Urpiaiset liikkuvat usein suurissakin parvissa, näin on ollut tänä syksynä, kun märille pelloille on monin paikoin jäänyt korjaamatonta satoa.
Lajien tai alalajien esiintyminen on siinä määrin kiinnostava asia, että urpiaisesta, ruskourpiaisesta ja tundraurpiaisesta saavat lintuharrastajat hauskan havaintokohteen. Urpiaiset löytää juuri nyt pelloilta, talventörröttäjiltä tai lehtipuiden urpuilta, kesäisin metsäisemmästä maastosta, Lapissa myös joenvarsipajukoista. Päivämäärät, havaintopaikat ja kuvat talteen! Linturetkeilijöiden havainnoilla voi olla urpiaisen kohdallakin kiinnostavaa tieteellistä merkitystä alalajien tai uusien lintulajien kehityksen ja levinneisyyden selvittämisessä!