Joko lupiinia voisi ruveta pitämään kotimaisena luonnonkasvina, kun sitä ovat kaikki tienvarret täynnä? Miten se leviää?

Niin kauan kuin lupiinin alkuperä tunnetaan ja tiedetään, sitä ei ruveta pitämään kotimaisena, vaan se on aina tulokas. Nyt se on uustulokas. Aikaa myöten, kun uudet tulokkaat tekevät lupiinista vanhan, etuliite uus- vain karisee pois.

Muinaistulokasta siitä ei tule, koska nimitys on varattu varhaisen maatalouden mukana ennen kasvitieteellisten tietojen keruuta saapuneille lajeille.

Lupiinin tärkein levittäjä on ihminen. Se ei olisi näin nopeasti asettunut tienvarsille kautta koko Etelä-ja Keski-Suomen, elleivät ihmiset olisi suoranaisesti kylväneet sitä tienvarsille. Sinne kerran kotiuduttuaan se laajentaa aluettaan myös liikenteen, ennen muuta tienhoitokaluston mukana.

Ihmisestä riippumaton leviäminen on hidasta. Kun kypsät palot kuivuvat, niihin kertyy jännitystä kuin jouseen, ja kun palon saumat lopulta pettävät, sinkoutuvat siemenet muutaman metrin etäisyydelle emokasvista. Palkojen avautuminen ja siementen sinkoilu kuuluu lupiinikasvustosta selvänä rapsahteluna loppukesän ja alkusyksyn aurinkoisina päivinä.

Muidenkaan hernekasvien kaukoleviämisestä ei kovin paljon tiedetä. Siemenet ovat kovapintaisia ja myrkyllisiä. Ehkä ne päätyvät kasvupaikkaansa kauemmaksi silloin, kun jokin suuri nisäkäs syö kasvustoa ja siemenet joutuvat versoravinnon mukana suolistoon. Siemenet kulkeutuvat ehjinä suoliston läpi ja itävät ulosteissa. Havaintoja on kuitenkin niukasti.

Lupiinin hedelmystöt ovat niin karkea­tekoisia ja korkealla, että vain hirven voisi edes kuvitella niitä syövän. Siitäkään ei ole havaintoja, ei myöskään hirven ulosteista itävistä lupiineista.