TALVISYDÄNNÄ tutkin Luonnonvarakeskuksen tilastoja päivittääkseni mieleeni lukeman, paljonko Suomessa on suojeltu metsiä. Vastaus: koko maan metsistä 5,7 prosenttia.

Selaan maastokarttoja internetissä lähes päivittäin ja varsinkin silloin, kun tutussa maastossa on jälleen tullut vastaan uusi hakkuuaukea tai leimikko. Kymmenen viime vuoden aikana suojelualueita on pilkahtanut sinne tänne etenkin valtion monimuotoisuusohjelma Metson ansiosta. Vihreällä rajatut pienet läntit tuikkivat kartoilta uskoa tulevaisuuteen – jotain jää.

Pysyvä suojelu on sanapari, joka osassa väestöä luo huojennusta, osassa ahdistusta. Yli 94 prosenttia metsistä on edelleen varattu hakkuutaloudelle, mutta on kai silti ymmärrettävää, että metsien rauhoittaminen hiertää niitä, joiden elämään kuuluu puiden taloudellinen hyötykäyttö. Negatiivisia tunteita kanavoidaan kuitenkin lausahduksiin, joita en ymmärrä: Metsää ei pidä museoida. Metsiä museoidaan liikaa.

 
”METSIEN MUSEOINTI” on käsite, jota käytetään yllättävän korkealla tasolla. Parin viime vuoden aikana museoinnista ovat puhuneet julkisuudessa ainakin MTK:n metsävaltuuskunnan puheenjohtaja ja Luonnonvarakeskuksen tutkija.

Museo on laitos, joka vaalii säilyttämisen arvoiseksi luokiteltua kulttuuriperintöä. Mielikuvissa museo on usein hämyisä paikka, jossa yleisö ja työntekijät hiipivät vitriinien äärellä pysähtyneisyyden ajassa. Varsinkaan tänä päivänä museo ei (valitettavasti) enää vastaa mielikuvaa: monessa museonäyttelyssä on teknistä hälyä ja tarjolla informaatiota ja puuhaa laidasta laitaan yli keskittymiskyvyn.

Suojeltu metsä ei ole museo, ei entisenlainen eikä nykyaikainen.

Olen retkeillyt metsissä ennen hakkuuta ja hakkuun jälkeen, ennen suojelua ja suojelun jälkeen. Puut, linnut, sammalet, jäkälät, sienet, hyönteiset, hämähäkit, putkilokasvit ja muut eliöt eivät tiedä tulevasta. Vielä päivää ennen hakkuuta ne elävät vimmatusti aavistamatta, mitä punaiset nauhat muutamien puiden oksilla tarkoittavat. Vielä päivää ennen suojelupäätöstä metsän asukkaat etsivät ruokaa, kokoavat pesäaineksia ja viekoittelevat kumppaniehdokkaita tietämättä, mitä on tekeillä.

 
KUN METSÄ hakataan, puut viedään pois. Ne päätyvät kenties paperiksi, kenties talojen seiniin, kenties polttokattilaan ja sieltä kaasu- ja hiukkaspäästöinä ilmakehään. Metsän muut eliöt hakeutuvat hakkuuaukealta sopivampaan elinympäristöön. Istutetut taimet aloittavat kasvu-urakkansa, metsää ei enää ole.

Kun metsä suojellaan, puut tuottavat siemeniä, vanhenevat ja kaatuvat kukin vuorollaan, taimet tavoittavat vapautuneita latvusaukkoja, pienilmasto vaihtelee ja metsään syntyy jatkuvasti uusia elinpaikkoja erilaisille olennoille, vuodenajat seuraavat toistaan. Omaan ”rauhaansa” jätetty metsä kihisee, remuaa, venyy ja paukkuu, huhuilee ja visertää, vaikka sen touhut saattavatkin olla spektaakkeleihin tottuneen nykyihmisen silmissä hitaita ja vaatimattomia.

Metsää ei voi pysäyttää ja pakottaa kuvastamaan ainoastaan menneisyyttä. Välittömästi suojelupäätöksen jälkeen metsä jatkaa elämäänsä häpeämättömästi.