PÄÄTEHAKKUUAUKKO on yksi tuhansista näkemistäni ja yksi niistä kymmenistä, jotka metsänä olivat kotini. Sen pehmeät sammalikot, vehreät saniaispainanteet, jäkäläiset kallionyppylät, tuuheat kuusenaluskätköt, solisevat kivikkonorot, kukkivat kuusamat ja lehtevät lehmukset tulivat rakkaiksi. Mutta sen valtavaa elämänmuotojen aarteistoa en olisi koskaan voinut oppia tuntemaan kuin murto-osalta, vaikka metsän jääkaudesta asti kehittynyttä elämää ei olisikaan lopetettu tähän.

Nyt tuijotan rinnettä, jossa paljaiksi nyljetyt kivet ovat halkeilleet ja vierineet sijoiltaan ja jossa puiden oksat ja latvat törröttävät tähteinä kantojen, säleiden, koneurien, mutakuoppien, sorapalteiden, pystyyn kääntyneiden juurakkojen ja ruhjotun varvikon seassa. Silvotuissa pensaissa repsottaa siellä täällä multainen sammalpatjan riekale kuin vainajan repeytynyt vaate.

On vaikea enää hahmottaa, missä mäyrien polut kulkivat, vaikka osa niiden luolaston kattokivistä erottuu yhä paikoillaan. Alueen laitamalle pystyyn jätetyistä haavoista toisen alaoksa roikkuu kuoren varassa kuin katkaistu raaja. Toisen latvaan on tarttunut vierestä kaadetun kuusen havu. Vihreä­nä siipenä se leyhyy hiljaa tuulessa. Muuta liikettä ei näy. Elämän ääniä ei kuulu. Hyvästi hömötiaiset, hyvästi sarjatalvikit ja yövilkat. Hyvästi täälläkin.

AUTIUTEEN ALKAVAT nousta ihmisyhteisöjen kärkihankenäyt. Tuolta tulevat hiilivaunut, tuolta tankkerit öljylastissa. Tuonne avataan jättiläismäinen kaivos, ja pian jo toinen läheiselle suojelualueelle. Jokia padotaan, soita kuoritaan, asuinsijoja upotetaan tekoaltaisiin. Tuolla nujerretaan pimentolat sädehtivillä voimaloilla ja kiiltävillä tehdaskomplekseilla. Jäteliemet virtaavat, hiilidioksidi tupruaa.

Kantaverkkoja ja liikenneväyliä pusketaan yli kylien, asvalttia kaulitaan, uomia kaivetaan ja kaapeleita kiskotaan, rekkajonot pitenevät, lentokoneet jylisevät, droonit suihkivat, robotit nykivät, datakeskusten jäähdyttimet pauhaavat, pörssisalien numerotaulut välkkyvät… Yhä mahtavammiksi kasataan romujen röykkiöt, yhä muovisemmiksi suurustetaan vedet, yhä kuolleemmaksi kulutetaan maa, ja yhä ahtaammiksi poltetaan maailman keuhkot.

Viereeni hakkuuaukon reunaan on tuotu kasa taimilaatikoita. Pakkausten pääkallonkuvat varoittavat myrkyistä, joilla taimet on käsitelty. Laatikoissa toistuu myös puunkäyttökonsernin viesti: ”Luomme kestävää tulevaisuutta, teemme toiveidesi metsän.”

Niin korskeasti kuin ylikansallinen liikeyritys luojaksi ilmoittautuukin, on sen sanoma toki vain vallakas valhe. Ainestuotantoa se ehkä edistää, mutta metsää se ei voi saada aikaan, ei tänne eikä muualle, ei toiveiden metsää eikä minkäänlaista muutakaan. Ei, vaikka odottaisimme kymmenien hömötiaissukupolvien ajan. Tai usean ihmisiän. Hyvästi siis, elämämme metsä, hyvästi täälläkin.