Viime syksynä vaimoni otti lainaa ja perusti yrityksen. Hän siis ”loi työpaikkoja”, kuten aikamme avainlause kuuluu.

No, ainakin yhden työpaikan hän loi. Tai vielä täsmällisemmin:jotain tekemistä itselleen.

Juuri kukaan ei näet saa rahaa hänen askareistaan. Ja minulla on aavistus, ettei aikamme oikeasti paljon muusta piittaa. Joutavaa roskaa tuottavien yritysten johtajauroksia kumarretaan, koska he auliisti varisuttavat neuvotteluhuoneidensa pöydiltä muruja koko kansakunnalle, luovat ”kasvua”.

Liiketoiminnan ideana ei ole aikoihin ollut ihmisten tarpeisiin vastaaminen, esimerkiksi vaatteiden tai leivän myyminen, palvelu. Ylimpänä tarkoituksena on nyt tarpeiden luominen ja rahan kiristäminen ihmisiltä niiden avulla, siis riisto. Turruttava kännykkäpeli käy sen välineeksi ihanteellisesti.

 

Vaimollani on pieni nettikauppa, josta voi ostaa luontoa ja ihmisiä kunnioittaen valmistettuja vaatteita. Mutta koska marketista kehätien varrelta saa tavallisia paljon halvemmalla, päättää kuluttaja, ettei hänellä ole varaa hienostella laadulla tai moraaliperiaatteilla. Pienyrittämisellä ei paljon ansaita. Se on hyvä, vaikka kallis harrastus.

Kuitenkin sightseeing suosituilla kauppapaikoilla kertoo käsittämättömästä vauraudesta.

Poistun kantakaupungista harvoin, joten automarketkulttuuri on minulle aina järkytys.

Taannoisella reissullani ostin kolme isoa oliivipurkkia yhdellä eurolla. Tunsin itseni varkaaksi.

Mutta kai siihen tottuisi?

Köyhyys tekee elämästä liian konkreettista, ja se on kauheaa. Mutta liika vauraus sokaisee, ja se on vielä kauheampaa. Ihmiset valittavat ruuan hintaa samalla, kun heittävät pois kolmanneksen ruokaostoksistaan. Vakavaraisilla perheillä ei ole varaa ostaa lapselle 35 euron luomupaitaa. Poliitikot perustelevat autoritaarista talouspolitiikkaa ”niukoilla ajoilla”, vaikka olemme rikkaampia kuin koskaan.

Rikkaus on sosiaalinen ja ekologinen ongelma.

 

Usein väsyttää elää maailmanajassa, jossa kauhua ja masennusta yritetään piilotella kuin synkkää salaisuutta.

Onko se vain globaalin ympäristö- ja ihmisoikeuskatastrofin vakavuuden kieltämistä?

Konsumerismi on ihmiskasvoista totalitarismia. Väkivalta ja pakottaminen ovat sille tarpeettomia keinoja. Kuluttajat, alamaiset, ovat tyytyväisiä vapauden illuusioonsa. Halutessaan uutta mobiililaitetta he eivät välitä siitä, että heidän halunsa on vallankäytön tulosta, ei luontainen eikä oma.

Vaikka onhan konsumerismillakin tuhoamisleirinsä. Keväällä uutisissa välähtivät tekstiilitehtaitten tulipalo ja romahdus Bangladeshissa. Satoja ihmistä kuoli.

Surullista. Vai onko?

Vastaavaa tapahtuu kaukana meistä sitä enemmän, mitä enemmän meillä tapahtuu ”kasvua”. Jos palkkaus, työturvallisuus ja ympäristönsuojelu hoidettaisiin Bangladeshissa hyvin, maksaisi paita kehä III :n varressa vähintään saman kuin vaimoni putiikissa.

Ja jos tuollaisia uutisia lukee rehellisesti, ne kertovat vain ”ostovoiman” vaarallisuudesta.

Sitten pitäisi vielä kerätä kaikki rohkeus ja lausua kuuluvalla äänellä: ”Ei kiitos!”

kolumniNylén