SUOMALAISKOTEJA koristaa vuosittain noin 1,5 miljoonaa joulupuuta. 300  000 joulukuusta haetaan omasta tai suvun metsästä, loput kasvatetaan viljelmillä Suomessa ja ulkomailla. Aiemmin myynnissä oli enemmän luonnonkuusia, sillä metsänhakkuista jäi yli ehjiä latvanpätkiä. Tämän päivän metsäkoneet rouhivat puut oksattomiksi latvaa myöten.

Joulukuusten tuotanto painottuu viljelyyn myös nykyisten kauneusihanteiden takia. Pellolle istutettu taimi yltää joulukuusen mittoihin noin seitsemässä vuodessa. Puun oksia ja usein latvaakin typistetään kahdesti vuodessa, jotta kuusesta saadaan tuuhea ja symmetrinen.

Lukuisten muiden hyödykkeiden tavoin joulukuusi on muuttunut kulutustavaraksi, joka vaatii mittavasti luonnonvaroja: viljelyalaa, kuljetuskoneistoa, pakkausmateriaaleja ja oheistuotteita, kuten muovikoristeita ja sähkövaloja. Joulukuusten hiilensidontakaan ei ole hääppöistä. Puut kaadetaan taimina ja lyhyen käytön jälkeen ne poltetaan tai pilkotaan kompostiin.

MONET PITÄVÄT JOULUKUUSISTA ja niiden luomasta tunnelmasta, myös allekirjoittanut. Silti kyseessä on perinne, jota en omassa kodissani jatka. Ympäristövaikutusten ohella tähän ovat kannustaneet kaksi runoa.

Vuonna 1898 julkaistu Zacharias Topeliuksen Joulukuusi kertoo kuusesta, joka kantaa oravia oksillaan, kunnes päätyy joulukuuseksi herrastaloon.

Kuusi murehtii kertakäyttöistä kohtaloaan:

Vain hetken kesti tepastus — ulos sitten heitettiin, pois silkit, kukat karsittiin, ja kullat oksiltani. Puu heittää henkensä silti mieluusti: En saanut kasvaa pilvihin, vaan sainhan kaikki kuitenkin mä teille uhriks antaa.

Hyvin erilainen näkemys oli Eino Leinolla, joka vuonna 1917 kirjoitti runon Vaeltava kuusi. Se on hurja kuvaus kuusesta, joka kaadetaan ja kuljetetaan kimmeltävään saliin. Oksat kääritään helyihin, naava­partaa kiskotaan, piirileikki pyörii ympärillä. Kuusi tarkkailee menoa pöyristyneenä ja muistelee kohisevaa korpeaan. Toisin kuin Topeliuksen sävyisä puu, Leinon kuusi ei alistu. Se raivostuu ja häipyy paikalta:

Niin nousen ja suutun ja suoristain / kohu korven soi minun korvissain / kas, kuinka ne kirpoo kahlehet, / paperkukkaset, omenat kultaiset, / mies, vaimo ja laps miten kalpenee, / kun tuskani huutonsa huokaisee, / kun tuulispäässä ma tohisen pois / ja on kuin ei kattoa, seiniä ois…

Leinon runon voima ylittää perinteen kahleet ja lukija hurraa mielessään, kun kuusi löytää takaisin kotirimpensä rannalle. Elämä luonnossa ei ole helppoa, mutta kuusen valinta on selvä: surut suuret ja tuskat tulla voi, taas vapaana latvani laulu soi.

Topelius oli luonnonystävä ja oivallinen kirjailija.

Mitä tulee juuriltaan katkaistuun kasviin, jonka elintoiminnot verkalleen hiipuvat – sen olotilan kuvauksessa Leino osuu vääjäämättä lähemmäs totuutta.

Tämä on tällä erää viimeinen kolumnini, mutta en vaikene tyystin. Kiitos lukijoille ja hyvää uutta vuotta!