Turhake, mikä se voisi olla? Yksinkertaisimmillaan se on jokainen tavara, jota ei käytetä. Niitä löytyy joka kodista. Oli helppo keksiä omastakin taloudesta ne kaikkein turhimmat hankinnat.

Kahluusaappaat. Joo-o, kaksi kertaa käytetty 20 vuoden aikana. Ruohonleikkuri on seissyt varastossa vuosia, koska päätin hoitaa pihanurmikkoa niittynä ja vaihdoin bensiiniä nielevän mölytoosan viikatteeseen. Heinäsirkat, perhoset, linnut ja siilit kiittävät, naapurit eivät ehkä ole heinikosta yhtä innoissaan.

Leivänpaahdin. Energiasyöppö laite pölyttyy keittiötason nurkassa muistuttamassa muistakin ”ihan tarpeellisista” esineistä, joita ei koskaan tule käytettyä.

Maria Katajavuori nostaa ansiokkaassa kirjassaan Kuoleman ja elämän kysymys (Atena 2018) esiin juuri leivänpaahtimet, mikroaaltouunit, pölynimurit, videokamerat ja monet muut pienlaitteet, jotka muodostavat ”katkeamattoman virran neitseellisistä raaka-aineista elektroniseksi roskaksi”. Pienlaitteita on jatkuvasti kehitetty yhä muovisemmiksi ja lyhyt-ikäisemmiksi, ja mikä pahinta, niitä ei enää edes yritetä rakentaa korjattaviksi.

Jos korjauttaminen on mahdollista, se on usein suhteettoman kallista verrattuna uuden laitteen hankintahintaan. Ovatko maasta kaivetut tai kierrätetyt raaka-aineet ja elektroniikkatehtaissa tehty työ todella niin halpoja, että varaosan ja laitekorjaajan tuntityön hinta alittuu?

Valmistajat ovat osin suunnitelmallisesti kiihdyttäneet kulutusta tekemällä tuotteista lyhytikäisiä, päivitys- ja korjauskelvottomia. Kuluttajat taas vaihtavat käyttökelpoisia tuotteita uusiin trendejä seuratessaan. Me kulutamme tulevaisuuttamme. Siksi kiihtyvään karuselliin pitäisi keksiä jarrupoljin.

Kaikesta tästä voisi vetää senkin johtopäätöksen, että ehtyvien luonnonvarojen hinnoittelu on pielessä.

Onkin perin outoa, että esimerkiksi Suomessa kaivosyhtiöiden ei tarvitse maksaa minkäänlaista korvausta maan uumenista kaivamistaan luonnonvaroista.

Ja se oikea Vuoden turhake 2018, se paljastetaan Suomen Luonnossa 10/18.