Tämä kaunis myöhäisen syksyinen päivä on juuri sopiva pienelle kävelyretkelle puiden historiaan. On vain astuttava ovesta ulos ja asteltava metsän laitaan, josta alkaa kapea ja lumotun näköinen polku. Viimeiset syksyn lehdet putoilevat maahan, niiden välkehtivä kultainen sade.

Polku levenee ja taas kapenee, kiemurtelee jyrkkänä ylöspäin, vuorten halki. Jos taivallan tarpeeksi pitkään, tunnen kasvoillani lämpimän tuulen, paita kastuu hiestä. Kauempana rinteellä kasvaa suuri oliivipuu. Tunnistan sen Betlehemissä kasvavaksi Al-Badawin oliivi­puuksi, joka on yli 4000 vuotta vanha.

Saavun puun luokse, ihmettelen tuuheaa lehvästöä ja ajattelen, että puu on nähnyt pyramidien nousevan taivaanrannassa. Se on nähnyt Betlehemissä syntyneen Daavidin nuorena lammaspaimenena, ehkä tuleva kuningas nukahti juuri tämän oliivipuun juurelle. Sittemmin puu on ehtinyt nähdä Kristuksen syntymän, ristiretket ja toisen maailmansodan pakolaiset. Nyt maisemaa halkoo Israelin teräksinen aita.

Tänään aidat eivät pidättele ja jatkan matkaa kunnes edessäni nousee valtavia pilareita, luonnon temp­peli. Näen Kalifornian ihmeelliset punapuumetsät, lähes 1000 vuotta vanhat. Joki virtaa, esi-isien henget kuiskivat yössä, talvi on tulossa. Kuulen Yurok-intiaanien iltalaulun, ja he puhuvat minulle hiljaa, kertovat, että puut ovat lahja luojalta, rakkautta meitä kohtaan. Ja puun kaataminen on luojan rakkauden tuhoamista. He istuvat leudossa illassa, enkä uskalla kertoa heille pian saapuvasta Kolumbuksesta ja tulevista valloittajista, jotka etenevät voimalla ja raudalla, päivin ja öin, eivätkä osoita rakkautta.

”Tärkeä puu. Tuulensuoja. Järven vartija. Itse hiljaisuus.”

Palaan takaisin polulle, metsän siimekseen ja huomaan paikassa jotain tuttua. Näen mökkirannassa männyn, jonka alaoksat kurottavat kohti vettä. Isän mukaan mänty oli 60 vuotta sitten tismalleen saman kokoinen. Saattaa olla 300 vuotta vanha, arvioimme. Se on puu, jota isä katseli nuorena ja minä lapsena, ja jonka eteen isoisäni kukkia kastellessaan tuupertui elokuussa 1969, eikä enää herännyt. Tärkeä puu. Tuulensuoja. Järven vartija. Itse hiljaisuus. En tavannut isoisääni, mutta puu kasvaa siinä edelleen, ja muistaa.

Katson järven yli ja näen, että sademetsä palaa. Savupatsas nousee ylös, sen pistävä katku leviää ilmaan. Pääsiäissaaren viimeinenkin puu hakattiin. Maailmansaarni kohoaa pilvien yläpuolelle. Sinapinsiemenestä kasvaa puu, jonka oksilla linnut pesivät.

Ihmisen kohtalo on ollut aina sidottu puihin. Aluksi oli paratiisin puu, hyvän ja pahan neuvon puu, ja valitsimme väärin. Kävelemme yhä joka päivä tuon puun luokse, ja edessämme on valinta. Aina emme osaa valita oikein, mutta puu odottaa. Kun elämä kolhii, palaamme takaisin. Käsi koskettaa runkoa, tuntee rosoisen kaarnan, yhteyden maahan, josta se on tullut.