NÄIN KESÄN kynnyksellä minun on tunnustettava, että kevät on ollut minulle lapsesta asti rakkain vuodenaika, keväinen lehto oma paratiisini. Kevääni alkaa hauraana lupauksena jo helmikuun ensimmäisten punertavien auringonsäteiden myötä. Valo näyttäytyy vuodenvaihteen jälkeen kirkkaana, taivas läpikuultavan kauniina. Huhtikuussa ollaan jo auttamatta ylitetty lähtöviiva. Joskus varaslähtönä, joskus telineisiin takertuneena, mutta lähtölaukaus on kajahtanut!

Mustarastaat, räkättirastaat ja laulurastaat alkavat kilpalaulannan punarintojen kanssa. Lehtokurpat sipittävät toiveikkaina iltahämärässä kurnuttavaa lentoaan. Joutsenten pasuunat ja kurkien trumpetit soivat. Teeret kuplivat sointuisasti. Näsiä ojentaa kukinnoillaan tervehtivän kätensä valolle. Lumi- ja räntäkuurot, yöpakkaset, polttavan lämpimät auringonsäteet ja kukkivat pajut ovat sen kuuluisan ”keikkuvan kevään” sanansaattajia. Ne ovat kevät.
 

ENNEN PENSAIDEN ja puiden lehtiin puhkeamista, kevätaspektin aikaan, maa tuoksuu kostealle mullalle, martoavalle lehdelle, kevätsateen raikkaudelle ja värikkyydessään kukkivalle maalle. Sinivuokot, valkovuokot ja keltavuokot loistavat upeana mattona. Mukulaleinikit, kevätesikot, kevättaskuruohot, kevätlinnunherneet ja lehtomaitikat kirjovat auringossa kylpevän maan. Silmut odottavat hiljaisessa vihreydessään kostean lämpimän valon lupausta puhjeta täyteen kukoistukseensa. Kun tuomet avautuvat hurmaavasti tuoksuvaan kukkaansa, kaiken tämän ihanuuden kruunaa lintujen upean iloinen konsertti: pajulinnut, sirittäjät, satakielet, hernekertut, pensaskertut, lehtokertut ja mustapääkertut, kirjosiepot, peukaloiset, luhtakerttuset ja viitakerttuset täydentävät maiseman suloisella soitollaan.

Kevät on minulle täydellisin luonnon tarjoamista vuodenaikalahjoista: elämän iloa, vastustamatonta pohjolan pursuavaa elinvoimaa pitkän ja kylmän pimeyden jälkeen.
Ei ihme, että kevät on kautta aikojen innoittanut kulttuurin ja eri taiteen alojen mestareita ylistysluomuksiin. Nuori Uuno Kailas päätti runonsa Kevät (1922) näihin säkeisiin: Anna sen (kaipauksen) lentää levottomin siivin / kurkien keralla kauas kattojen yli / jonnekin, toiseen maailmaan, / vainioille, jotka odottavat, / korpeen, jossa elämä herää. / Lähetä tunteesi kultakiharaiset lapset / tervehtimään kevättä, / joka tänään syntyi / luonnon sydämessä, / auringon säteissä / ja ihmisessä.
 

JOKU AIKA sitten kalskahti korvaani, kun uutisissa toimittaja uteli meteorologilta: ”On ollut sateista… Ei kovin keväiseltä näytä… Kevät antaa odottaa itseään…” Tämä siis huhtikuun lopulla. Toivon, että tällainen asenne ei ole vallitseva, sillä keväästä tekee kevään sen säätilan jyrkät vaihtelut.

Moni lukijoista saattaa kysyä, miksi kirjoitan keväästä ja rakkaudestani luontoon. Eikö luonnon merkitys ja luonnon puolesta puhuminen ole itsestään selvää? Merete Mazzarellan teosta Solkattens år mukaellen totean, että ”luonnon kanssa on kuten lukemisen, kehon, ja luottamuksen 
 – sen pitäisi vaan saada olla, sen arvosta ei erikseen tarvitsisi enää kirjoittaa”.

Valitettavasti näin ei vieläkään ole.