KYLVIN kymmenkesäisenä sembramännyn siemeniä siistiin riviin mummoni mökin takapihalle Valkealan Utissa. Maaperä Haukkasuon laidalla oli hienoa hiekkakangasta. Siemenet olin poiminut Mustilan arboretumista maahan pudonneista sembramännynkävyistä. Ja voi sitä unohtumatonta hämmennyksen sekaista riemua, minkä pienenpienten taimien alut tuottivat. Aitasin ne kepeillä ja langoilla. Kun taimet kasvoivat, harventelin riviä. Istutusinnostukseni siemen oli kylvetty.

Kirjoitan tätä mökilläni viisikymmentäkolme vuotta myöhemmin ja minulla on samanlainen sembramäntyjen taimirivi pihallani. Idätin ja istutin sen lokakuussa 2010 ja taimet voivat hyvin. Lisäksi arboretumissani kasvavat lukuisat tammet, siperianlehtikuusi, koreanpihta, mongolianvaahtera, terijoensalavat, vaahterat, kultasade, kuriilienkirsikka, omenat sekä erilaiset marjovat pensaat, syreenit ja köynnökset.

Puut ovat olleet minulle aina erityisen rakkaita. Lapsena puissa kiipeily oli ihan huippua, varsinkin jos uskalsi kiivetä huipulle asti. Kiipeilypuina olivat kuuset, ja näkymät ylhäältä henkeäsalpaavat. Kuusessa oli hauskaa olla myös piilossa ja tarkkailla alhaalla kulkevia ihmisiä. Tunsin kiehtovalla tavalla olevani yhtä puun kanssa. En kuitenkaan ollut aivan niin puun ytimessä kuin Konsta Pylkkänen Veikko Huovisen romaanissa Havukka-ahon ajattelija, jossa Konsta koloaa leimakirveellä itsensä valtaisan kelopuun uumeniin tutkailemaan, millaista on olla huolainniekan sisällä.

”Täällä he sitten pitävät kortteeria, palokärjet, tikat, tiaiset ja pöllöt ja näätäeläimet ja vaikka mitkä. Voi hyvänen aika, onpa tässä tornia,” tuumaili Konsta nuuhkien tervan tuoksua.

 
OLEN ILAHTUNUT siitä, että puita on alettu tutkia enemmän tuntevina ja aistivina yksilöinä. Vaikka en varsinaisesti puunhalaaja olekaan, niin kuiskaaja ja juttelija kumminkin. Uskon, että puut voivat paremmin kun niille juttelee ja niitä silittelee. Viimeisimpien tutkimusten mukaan puut jopa kuulevat ja lähettävät äänellisiä signaaleja. Tällaiset tutkimukset ovat hyvin tervetulleita varsinkin, jos ne johtavat parempaan ymmärrykseen metsiemme hoidosta ja tilasta. Metsiemme kerroksellisuuden ja monimuotoisuuden parantamiseksi on paljon tehtävää. Maassamme on kolme biljoonaa puuta. Vuosittain hakataan 15 miljardia puuta ja istutetaan 5 miljardia tilalle.

Huolestuttavinta on koskemattomien metsiemme nopea häviäminen, jos sellaisia sanan varsinaisessa mielessä enää onkaan. Kansallispuistojemme kunnioitettavat suojelumetsät eivät valitettavasti ole luonnon monimuotoisuuden ja lajirikkauden kannalta juurikaan merkittäviä, sillä ne ovat pinta-alaltaan pieniä, toisistaan kaukana ja pirstaleisia. Tarvittaisiin niin sanottuja superhabitaatteja, valtavan laajoja yhtenäisiä metsäalueita, jotta suojelutavoitteet voitaisiin turvata. Onneksi itse kullakin on mahdollisuus toimia erilaisten suojelujärjestöjen kuten WWF:n, Ikimetsän Ystävät ry:n, Luonnonperintösäätiön, Suomen luonnonsuojeluliiton sekä valtion Metso-ohjelman avulla metsien suojelemiseksi ja rauhoittamiseksi. Metsät ovat maapallomme keuhkot, joita ilman elämän lajikirjo ei ole mahdollista.

Olin muutama vuosi sitten mukana kohentamassa erästä Helsingin kaupungin omistamaa lehtojensuojelualetta. Yhteydenottoni perusteella kartoitimme lehdon kasviston ja seuraavana talvena suuri kuusikko kaulattiin ja talvimyrsky täydensi teon kaatamalla lehdosta nelisenkymmentä runkoa. Valoa tulvii nyt lämmittäen maata sekä mieltä.

Jos minulle sanotaan ”Suksi kuuseen metsäläinen!”, en suinkaan pahastu. Olen iloinen. Metsärakkauteni siemen itää edelleen ja voi oikein hyvin.