Virginia Woolfin romaanissa Majakka (1927) lupaillaan majakalle pääsyä, mutta se on loppuun asti epävarmaa. ”Kyllä, tietysti, jos huomenna on kaunis ilma”, rouva selittää pojalleen joka toivoo ”että retki tehtäisiin ja ihme jota hän oli odottanut, vuosikausia kuten hänestä tuntui, olisi käden ulottuvilla yön pimeyden ja päivän purjehduksen päässä”.

Juuri sellaiselta tuntuu majakkasaarelle lähtö, kun maihinnousun mahdollisuus askarruttaa. Ripaus saavuttamattomuuden hohdetta ympäröi majakoita. Silti tai siksi nuo valotornit tuntuvat houkuttelevan meitä meriluonnon ystäviä: jokin niiden luonnossa, historian tunnussa ja meren läsnäolossa kiehtoo.

Sälskärin lintuparatiisi

Tulen Ahvenanmaan luoteisnurkan Sälskärin majakalle auringon jo laskiessa. Nyt vastassa ei ole veneen ympärillä kiertelevien ruokkien paljoutta, kuten päivän aikaan kesällä. Kun puolenyön maissa etsin ruokkeja kaukoputkella, en huomaa niitä yhtäkään.

Täällä Selkämeren etelälaidalla on Suomen mahtavin ruokkikolonia ja samalla yksi Itämeren suurimmista. Herättyäni aamuvarhaisella ruokit ovat palanneet kalastamasta ja niitä näkyy jälleen tuhansia.

On kesäkuun loppu ja pohjoisvirtaus vallitsee vielä. Olen hetken epäröinyt matkalla, kun tuuli nousee yli kymmenen sekuntimetrin. Muutaman yrityksen jälkeen olen kuitenkin maissa ja tuttu majakkatorni tervehtii kallion laelta. Maihinnousu Sälskäriin yksin on tuulella vaativaa, sillä saarella ei ole varsinaista satamaa. Kuten niin monilla majakoilla Suomessa, täälläkin veneitä vinssattiin kovalla tuulella turvaan ylös vedestä.

Nyt paikalla ei ole muita veneitä. Majakka automatisoitiin 1940-luvun lopulla. Entisistä majakkayhteisön hienoista asuinrakennuksista jäljellä ovat vain kivijalat, sillä hirsitalot siirrettiin pois samalla kun väki lähti.

Yövyn entiseen karjasuojaan kunnostetussa autiotuvan tapaisessa. Aamulla kierrän kallioista saarta. Huomiota kiinnittää mahtava kivinen kaivon kansilevy. Sen siirtämiseen rannempaa, jossa sopiva kappale oli irrallaan, väitettiin joskus käytetyn härkiä. Majakan asukkaiden jälkipolvi löysi maastosta kuitenkin kallioon porattuja reikiä, joihin vinssitapit on aikanaan kiinnitetty. Siis miesvoimin, mutta hitaasti on kansikallio täällä hilattu paikoilleen.

Sälskär on ruokkien valtakuntaa. Kuva: Antti Halkka

Saaren ainoaan kunnon poukamaan on kasaantunut rakkolevää. Huomaan Bengt Hägerin Sälskär-kirjan valokuvasta myöhemmin, että sama lahdelma keräsi levää jo viime vuosisadan alkupuolella. Ilahduttaa, kun luonto on entisellään.

Sälskär oli luontoparatiisi jo asuttuna aikana. Ruokitkin olivat tuttuja majakkaväelle – pikkupojat heittelivät lintuja joskus kivillä.

Näen merikotkia, merikihuja, selkälokkeja, ja kahlaajien äänet leikkaavat ilmaa. Merikotka on palannut näihinkin saaristoihin. Se edustaa nyt melko yksin päiväpetolintuja, huuhkaja hoitelee saaristossakin yöpuolta.

Yksi on joukosta poissa, muuttohaukka, joka pesi läheisillä Getan kallioilla vielä majakanvartijoiden aikaan. Saarelta lähtiessäni ohitan yhden vaikuttavimmista muuttohaukan entisistä pesimäkallioista Suomessa.

Arkkitehtuurin helmiä

Sälskär oli aiemmin tärkeä ennen kaikkea Pohjanlahden rannikkokaupunkeihin matkaaville. Se kertoo pohjoisesta tulijoille saapumisesta Ahvenanmaan kapeikon karikkoisille vesille. Valonsa majakka ulottaa kauas; onhan torni 30 metriä kalliota korkeammalla ja valo peräti 44,5 metrin tasolla. Näin majakan tervehdyksen näki jo yli 30 kilometrin päästä.

Silmääni viehättävät maamme majakoista eniten Sälskär ja sen sisarmajakat, jotka ovat kaikki Axel Hampus Dahlströmin suunnittelemia.

Dahlströmin majakat on siroteltu pitkin maamme länsiparrasta Ahvenanmaan Sälskäristä Hailuodon Marjaniemeen. Pari on Laatokalla. Ne ovat siroja, mutta lujia torneja, joiden näkeminen oli ennen satelliittinavigoinnin aikaa merenkulkijoille usein ainoa hyvä paikanmäärityksen keino. Sälskär, Säppi, Sälgrund, Ulkokalla ja Marjaniemi: jokainen niistä on pelastanut aluksia harhareiteiltä ja valanut miehistöjen mieleen tyyneyttä meren kuohuessa.

Niitä on katseltu toisenlaisissa tunnelmissa kuin Dahlströmin tunnetuinta työtä Helsingin Vanhaa ylioppilastaloa.

Selkämeren eteläisen äären toinen majakka on Kustavin Isokari, joka Sälskärin tavoin on tunnettu linnuistaan – sen satamassa pesii iso riskiläkolonia. Selkämeri on Suomen kala-aitta. Merialueen ammattikalastus sai sieltä viime vuonna kolme neljännestä saaliistaan. Ihmekös, että se on kalastajalintujenkin suosiossa!

Harmaahylkeitä Märketin lähiluodolla. Taustalla Ruotsin Märketskallenin kasuunimajakka. Kuva: Antti Halkka

Koko rannikon ketju

Majakat olivat ennen lentokoneiden aikaa Suomeen tulijoille usein se ensimmäinen näky. Suomi alkaa majakalta. Täällä Saaristomeren pohjoislaidalla se alkaa Sälskäristä ja Isokarista, Porkkalassa Kallbådasta, Porvoossa Söderskäristä, Merenkurkussa Norrskäriltä ja Valassaarilta.

Entä mistä Suomi alkaa tavallisimmassa tulosuunnassa, etelässä? Se ei ala Utön majakalta, vaikka Martin Öhman antoikin uudelle Utöstä kertovalle kirjalleen nimen Där Finland börjar eli missä Suomi alkaa. Eikä Suomi tule ensi kertaa vastaan edes Russarön majakalla Hangossa tai Bengt­skärillä samoilla main, vaan etuvartio on paljon etelämpänä, Bog­skär tai Suomen Leijona.

Suomen Leijona on kasuunimajakka; se siis seisoo merenpohjassa vailla saarta. Bogskär puolestaan on yksinäinen kahden saaren parivaljakko. Bogskär oli miehittäjilleen vaativin paikka, sillä jo muonan ja varusteiden toimitus oli epävarmaa. Majakkaväen oli joskus myrskyllä turvattava tornin yläkerroksiin.

Bogskärissä olen käynyt vain lentokoneella hylkeitä laskemassa, ja hylkeet tosiaan suosivat tätä maamme eteläisintä maakaistaletta. Lähimmät naapurit ovat nekin Ahvenanmaan saariston ulkoreunan äärimmäisiä hyljeluotoja vajaan 40 kilometrin päässä. Täällä elää todellinen merieliöstö: pari vuotta sitten sukelluskartoituksessa näkyi muun muassa neliviiksimade, eteläisen Itämeren kala.

Sodat koettelivat

Bogskär käy myös esimerkiksi siitä, miten sodat olivat hävittää mestarirakenteita mereltä. Suomen ensimmäinen valomajakka Utö räjäytettiin yli 200 vuotta sitten niin, että uudisrakennuskin viettää tänä vuonna 200-vuotispäiviään. Myös Porkkalan Rönnskär hävisi Suomen sodassa 1808–1809.

Syksyllä 1914 ammuttiin hajalle Bog­skär. Se korjattiin melkoisen moderniksi. Tornin alaosassa on entistäkin jäljellä. Ahvenanmaalla myös Lågskär tuhoutui, aiemmin jo valottomiksi pookeiksi taantuneet Jussarö ja Pellingin muumimajakka Gloshom räjäytettiin talvisodassa ja Russarö menetti linssilaitteistonsa jatkosodassa. Osa majakoista jäi rajan taakse.

On ihme, että suurin osa ulkoluotojen rakennustaiteen helmistä on saanut säilyä. Osalta vie voimaa uudisrakentaminen: Harmajalla linkkitorni, Utössä luotsitalo, Marjaniemessä tutkamasto.

Hangon Russarön majakkaväen asumuksia. Kuva: Antti Halkka

Valolaitteista tuikkuihin

Toisenlaisiin muutoksiin törmään Russarössä, jossa majakka on paketissa. Zacharias Topeliuksenkin mainitsema Hangon silmä on sammunut. Liikennevirasto korjaa majakkaa, ja se saa ledvalot. Pysyvästikö? Soitan Liikennevirastoon, ja työturvallisuusvastaava Risto Lappalainen lupaa että poistettu valolaitteisto palautetaan ja ”tulee pyörimäänkin”.

Vanhojen kiertävien linssilaitteiden muutosten syynä on Russarössä ja yleensäkin se, että yli tonnin painavien linssistöjen laakerina toimii alla oleva elohopeakerros. Elohopea on majakan huoltajille ja vierailijoille turvallisuusriski, ajatellaan.

Tutkijat ovat miettineet elohopeaa jopa syyksi Kanadan länsirannikolla esiintyneisiin majakanvartijoiden mielenterveyden ongelmiin. Voihan elohopea elimistöön kertyessään aiheuttaa kaikenlaisia hermosto-ongelmia.

Russarön matka on erilainen kuin Säl­skärin, sillä nyt liikkeellä on Anna-laiva ja iso retkikunta. Samanlaisia risteilyjä tehdään myös Bengtskäriin. Ne ovat suurenmoinen tapa nähdä ulkosaariston avomeriluontoa.

Monet majakkapaikoista ovat olleet saavutettavissa vasta vähän aikaa. Majakkaturismi keksittiin hiljattain ja esimerkiksi Russarö oli pitkään suljettu sotilasalue.

Heinäkuun lopun Russarön matkallani meri on tyyni ja laiva jättää sinilevään vanan. Kylmä kesä on vaihtunut lämpöön ja lähihistorian pahimpaan sinileväpuuroon. Merivesi on yli 20-asteista. Ohitamme matkalla Russaröhön Gustavsvärnin pikkumajakan, jota Suomen Majakkaseura on kunnostanut. Viime kesänä kävin pari kertaa Märketin majakalla, jossa majakkaseura pitää keväästä syksyyn talkooväkeä.

Märketissä on vähän Bogskäriä: pieni luoto on myrskyllä kokonaan veden vallassa ja majakkarakennus ainoa turvapaikka. Mutta tavallisena kesäpäivänä se on mitä rauhallisin pesivien räystäspääskyjen saalistaessa rupatellen syötävää tornin ympäriltä. Ne vilahtavat vuoroin Ruotsissa, vuoroin Suomessa, sillä maiden raja kulkee aivan majakan lähellä.

Märket opastaa ja varoittaa karikoista ympärillään. Varmemmaksi vakuudeksi on vielä viereen Ruotsiin rakennettu Märketskallenin kasuunimajakka. Karikoilla viihtyy satoja hylkeitä, joista osa käy majakkasaarellakin. Tännekin järjestetään 25 kilometrin päästä Eckeröstä kesällä veneretkiä.

Bengtskärin majakka Hangon lounaispuolella on suosittu turistikohde. Kuva: Pekka Vainio

Utön talvimajakka

Syksyn tullen ja talvella Suomen saarimajakoista helposti tutustuttavaksi jää lähinnä Utö. Sen huipulla on vanha linssikoneisto joka taittaa valon valtavaksi ympäristöä pyyhkiväksi kiilaksi. Utössä on paljon majoitustilaa ja monille siitä on tullut suosikkisaari. Lintuja harrastavalle se on loistava paikka, sillä nähtävää on tarjolla aina.

Utössä tulee moni laiva Suomeen. Siellä syntyi maamme meripelastus, kun haaksirikkoutuneen moottorikuunari Drakenin lähiluodolle pelastunutta laivaväkeä ei marraskuussa 1929 saatu turvaan. Haaksirikosta kertoo rannan risti ja tähti -muistomerkki. Tähti näytti toisen luodolta Utön rantaan yrittäneen miehen pelastuneen, risti toisen menehtyneen.

Viiden Drakenin miehen viime näyksi jäi korkealla yläpuolella kiertävä majakan valo. Utö oli niin lähellä, mutta silti saavuttamaton.

Lue myös Suomen majakoita -juttu!