ASUIN 4–8-vuotiaana rivitalossa, jonka piha rajoittui luontoarvoiltaan monipuoliseen vanhaan metsään. En tuolloin määritellyt metsää noin, se oli vain metsä. Pihan ja metsän raja oli helppo ylittää, mutta sen takana maailma oli toinen: muutaman askelen ottamalla pääsi ihmisyhteisön huomasta vapaaseen luontoon.

Metsässä oli hyvä olla, ja siitä tuli tärkeä. Siitä tuli myös metsä, johon aloin verrata kaikkia muita metsiä. Pois muutettuamme ihmettelin, miten vaikea muualta oli löytää metsän tuttua tunnelmaa. Taivalsin harvassa männikössä, kompastelin maassa retkottavien oksien ja rankojen seassa, loikin yli ojien ja mietin, olenko minä muuttunut, kun on niin ankeaa.

Vähitellen ulotin retkeni kauemmas. Löysin tutunoloisia saarekkeita. Kiertelin, katselin korkeita kuusia ja sammaleisia maapuita, kuuntelin latvusten hämärissä narisevia keloja. Ymmärsin, että ”alkumetsäni” kappaleita on yhä jäljellä, mutta ne hupenevat nopeasti. Alkoi tuntua siltä, että missä tahansa kuljenkin, leimikkonauhat ripustetaan jäljilleni.

Niin minusta tuli luonnonsuojelija.

 
KUN TAKAVUOSINA työskentelin Suomen luonnonsuojeluliiton Pirkanmaan piirissä, kuulin ajoittain lausahduksen: ”Se on nyt vain sellainen nimby-ilmiö.” Puhuja halusi luoda mielikuvan, että louhosten, kaivosten, hakkuiden, rakentamisen ja milloin minkäkin toiminnan vastustaminen perustuu oman edun tavoitteluun. Ihmiset suhtautuvat nuivasti kaikkeen uuteen eivätkä halua liian lähellä kotia toteutettavan yhteiskunnan edun kannalta keskeisiä hankkeita.

Voi olla. Mitä lähemmäs asutusta massiiviset suunnitelmat sijoittuvat, sitä enemmän niistä yleensä annetaan kielteistä palautetta. Tunteita herättävät etenkin meluavat ja pölyävät afäärit, kuten kallio- ja turvelouhokset. Rauhalliselle tienoolle muuttaneet eivät innostu ajatuksesta, että metsästä kantautuisi koneiden jyly, ja kapeat tiet avattaisiin rekkaliikenteelle. Luontoarvoistakin jotkut ovat huolissaan heti alkuunsa.

Not in my back yard eli nimby-ilmiön kiinnostavimpaan vaiheeseen päästään, jos asukkaiden kansanliike saa estettyä hankkeen toteuttamisen.

Osa aktivisteista ”koteloituu” jälleen eikä välitä siitä, mitä muualla tapahtuu, onhan oma reviiri turvassa. Usein käy kuitenkin niin, ettei nimbyilijä enää saa rauhaa. Prosessin aikana hän on tullut tietoiseksi siitä, että luonnon voimaperäinen mullistaminen on sääntö eikä poikkeus. Vaikka kotikontu pelastui, ”kehitys kehittyy” toisaalla.

Olen tullut siihen tulokseen, että nimby-ilmiö on tärkeä, jopa välttämätön osa havahtumisen prosessia, jonka seurauksena ihminen päätyy luonnonsuojelijaksi. Kun kiinnostuu lähiympäristön tilasta, alkaa todennäköisesti kiinnittää huomiota siihen, miten yksittäiset suunnitelmat kytkeytyvät laajempiin yhteyksiin. Nimby-ilmiö tuottaa parhaimmillaan maailmankansalaisia, jotka kyseenalaistavat totutut tavat ja keksivät kestäviä vaihtoehtoja.

Lähelle katsominen myös lohduttaa silloin, kun suuret tavoitteet eivät toteudu. Luonnonsuojelijan urallani olen kokenut enimmäkseen menetyksiä ja torjuntavoittoja. Mutta rivitalon takapihaa suojaa yhä metsä, josta kaikki alkoi.