Olisiko teillä hetki aikaa keskustella maailmanlopusta? Pian öljy ehtyy, vesi nousee ja ruoka loppuu. Mielessä kangastelee Mad Max -tyyppinen skenaario, jossa ihmiset sinnittelevät tuhoutuneella planeetalla sivilisaation raunioissa.

Ympäristöpuhe on usein alarmistista, varoittavaa, tai suorastaan doomistista. Doomistien mukaan
ilmastonmuutoksen rajoitus­toimenpiteet ovat riittämättömiä ja tulevat liian myöhään. Olen itsekin heilutellut ”loppu on lähellä” -kylttiä. Siinä on ollut jotain jännittävää, ylemmyydentuntoistakin.

Viime aikoina olen vaiennut. Toisaalta koko planeetan ekosysteemien nopea ja totaalinen romahdus ei vaikuta kovin todennäköiseltä. Toisaalta olen enemmän huolissani kuin koskaan aikaisemmin. Tämä ristiriita vetää hiljaiseksi.

Sosiaalisessa mediassa on jo muutaman vuoden kiertänyt meemi, johon on listattu mediassa esitettyjä uhkakuvia eri vuosikymmeniltä. Osa uhista on torjuttu määrätietoisella ympäristöpoliitikalla. Osa on silkkaa liioittelua. Ympäristökriisi on todellinen, sitä ei tarvitse suurennella epärealistisilla ”Arktis sulaa pian” tai ”Malediivit uppoavat tällä vuosikymmenellä” -väitteillä.

Uhkakuvien maalailulla on hyvä tarkoitus: kunhan tämä saatetaan ihmisten tietoon he havahtuvat ja tekevät parannuksen. Mutta entä jos se ei menekään niin? Tieto lisää tuskaa, mutta ei välttämättä muutu toiminnaksi. Jos aidosti luulee, että ilmastonmuutos tulee ja tappaa huomenna, ihminen saattaa pikemminkin lamaantua. Tai viettää kulutusjuhlaa kuin viimeistä päivää. Vaarana on, että kun arki rullaa kutakuinkin ennallaan, usko ympäristöongelmien vakavuuteen katoaa kokonaan.

”Tieto lisää tuskaa, mutta ei välttämättä muutu toiminnaksi.”

Se, että ennusteet eivät tähän mennessä ole toteutuneet, ei toki tarkoita, etteivätkö ne voisi toteutua. Voi olla, että merkit ovat olemassa, mutta emme näe niitä tai emme suostu uskomaan näkemäämme. Sivilisaatiot ovat romahtaneet ennenkin, mutta hitaammin kuin ihmis­elämä. Ihmiset ovat tuskin koskaan tajunneet elävänsä keskellä romahdusta.

Meillä on taipumus liioitella muutoksen merkitystä lyhyellä aikavälillä ja aliarvioida pitkällä. Kuinka erilainen maailma olikaan esimerkiksi 200 vuotta sitten? Suomen maaseudulla elettiin vielä omavaraisesti, perinnetiedon varassa, vailla muodollista koulutusta. Maailma voi olla yhtä erilainen (tai samanlainen) 200 vuoden päästä.

Unohdetaan siis maailmanloppu. Nykyisenkaltainen fossiilikapitalismi sammuu joka tapauksessa. Toivo löytyy eri suunnasta. On suuri ero sillä pyrimmekö ”pelastamaan sivilisaation” maailmanlopulta vai rakentamaan rinnalle jotain ihan muuta.