Minulla oli ilo päästä Suomen Luonto -lehden vieraaksi kirjamessuille. Haastattelun aiheena en ollut minä itse, vaan tehtäväni oli vastailla yleisöltä saatuihin kysymyksiin. Suurin osa kysymyksistä oli kerätty etukäteen lehden seuraajilta, mutta myös paikan päällä yleisö sai esittää spontaaneja kysymyksiä. Tässä kirjoituksessa vastaan kirjallisesti ja hieman laajemmin esitettyihin kysymyksiin.
Olin varsin innoissani päästessäni osallistumaan tilaisuuteen. Aluksi, kun Suomen Luonto -lehti tiedusteli kysymyksiä sosiaalisen median kautta, eikä seuraavaan päivään mennessä ollut tullut ainuttakaan, minua alkoi kovasti arvelluttaa, miten tässä käy. Onneksi sinnikkään toiston avulla kysymyksiä alkoi ropista yllättävän paljon. Suorastaan hämmästyin, miten hyviä ja monipuolisia ne olivat. Suuret kiitokset kaikille kysymyksiä jättäneille.
Messuesiintyminen jäi sen verran lyhyeksi, ettei läheskään kaikkia kysymyksiä ehditty käydä läpi. Sain onneksi ehdottaa etukäteen, mitkä kysymykset otettaisiin mukaan tilaisuuteen. Vastausten valmisteluun puolestaan jäi lopulta venähtäneen työpalaverin vuoksi huomattavasti vähemmän aikaa kuin olisin toivonut. Tämä aiheutti pientä lisähermostuneisuutta, mutta pahin levottomuuden aiheuttaja oli esiintymislavan tuoli, joka oli niin epämukava istua, ettei koko esiintymisen aikana osannut oikein sanoa, miten siinä olisi pitänyt olla. Minulta kysymyksiä esittänyt Suomen Luonnon toimittaja Anna Tuominen osasi kuitenkin hommansa erinomaisesti.
Kirjoittaja ja kirjoittajaa haastatellut toimittaja Anna Tuominen. Kuva: Annakaisa Vänttinen
Hypätään pidemmittä puheitta itse kysymyksiin.
Oletetaan alkuun, että kysyjä tarkoittaa nimenomaisesti puutiaisia – punkkejahan on maassamme yli tuhat lajia. Puutiaisilla on kolme kehitysvaihetta: toukka, nymfi ja aikuinen. Paljain silmin toukka on tuskin edes havaittavissa, ja sillä on vain kuusi raajaa. Nymfillä ja aikuisella niitä on kahdeksan. Siirtyäkseen seuraavaan kehitysasteeseen puutiainen tarvitsee aina veriaterian. Kehitys on myös yllättävän hidas. Aikuistumiseen kuluu yleensä kaksi vuotta.
Sudenkorennoilla, kuten muillakin hyönteisillä, väritys syntyy osittain niiden ulkoisen tukirangan soluissa sijaitsevista pigmenteistä. Eri tyyppiset pigmentit tuottavat eri värisävyjä. Esimerkiksi mustat ja ruskeat sävyt ovat melaniinien tuottamia. Keltaiset ja oranssit sävyt puolestaan ovat karotenoidien tuottamia. Pigmenttien lisäksi väritykseen vaikuttaa hyönteisten pintarakenne. Monilla sudenkorentolajeilla on ruumiissaan sinistä tai vihreää väriä. Nämä molemmat syntyvät hyönteisten pintarakenteen avulla, kuten metallinhohtoisuuskin. Käytännössä sekä pigmentit että pintarakenne toimivat samalla periaatteella. Ne imevät tietyt valon aallonpituudet, jäljelle jääneet heijastuvat ja muodostavat sen värin, jonka silmämme näkevät.
Monilla sudenkorennoilla väritys vaihtelee naaraan ja koiraan välillä. Vastakuoriutuneet ja lentoaikansa loppupuolelle ennättäneet yksilöt voivat myös näyttää erilaisilta. Samoilla paikoilla voi lisäksi lentää useampia lajeja, mikä luonnollisesti selittää värityseroja.
Eri lajien väritys on muodostunut evoluution kautta. Se toisaalta auttaa tarkkanäköisiä sudenkorentoja löytämään sopivan – ja ehkä koreimman – parittelukumppanin. Toisaalta tiettyihin elinympäristöihin erikoistuneet lajit ovat sopeuttaneet väritystään kerätäkseen optimaalisesti auringon lämpöä ja välttääkseen saalistajiaan.
Perhosten väritys syntyy samankaltaisella tavalla kuin sudenkorennoilla. Suurin ero lienee siinä, että perhosten siivet itsessään ovat melko värittömät, mutta niiden pinnalla on tiheä suomukerros. Suomut ovat keskenään erivärisiä ja muodostavat yhdessä kullekin lajille tunnusomaisen siipikuvioinnin.
Tästä aiheesta tarkemmin edellisessä kirjoituksessa: Myrkkyä, myrkkyä: Leppäpirkot
Lempipuuhaani on kysellä yleisöltä – niin sanotussa hämähäkkipuhuttelussani – kuinka monta myrkyllistä hämähäkkilajia Suomessa on. Useimmat ovat tähän asti veikkailleet korkeintaan muutamia. Tämä ei aivan pidä paikkaansa. Maastamme on tavattu kaikkiaan noin 650 eri hämähäkkilajia. Näiden joukossa on kolme täysin myrkytöntä lajia. Sektorikki elää Ahvenanmaalla ja lounaissaaristossa. Ansarikolmikki (esillä kirjoituksen aloituskuvassa) ei elä meillä luonnonvaraisena, mutta se on jokseenkin yleinen kasvihuoneissa ja puutarhoissa ja kulkeutuu helposti viherkasvien mukana myös koteihin. Kolmas laji, Uloborus walckenaerius, on tavattu vain satunnaisena maahanmuuttajana sisätiloista. Kaikki kolme lajia kuuluvat pykäläverkkohämähäkkien heimoon, joilta puuttuvat myrkkyrauhaset kokonaan.
Tästä voidaan vetää johtopäätös, että Manner-Suomessa liikuttaessa kaikki ulkona vastaantulevat hämähäkit ovat mitä todennäköisimmin myrkyllisiä. Ihmisten kannalta luonnonvaraisistamme lajeista ei yksikään ole niin myrkyllinen, että se kykenisi aiheuttamaan perusterveelle ihmiselle pientä paikallisreaktiota vakavampaa vahinkoa. Hämähäkit eivät lähtökohtaisesti pure ihmistä, elleivät ne joudu puristuksiin tai muuhun pinteeseen. Silloinkin vain pienellä osalla lajeistamme on ihon läpäisemiseen kykenevät myrkkyleuat.
Hämähäkkien myrkyllisyydestä ei siis tarvitse olla huolissaan, varsinkaan Suomessa. Lisää tietoa löydät myös hämähäkkieläimiä käsittelevästä Myrkkyä, myrkkyä -sarjan kirjoituksesta.
Useimpien hyönteisten tärkein viestintäkeino liittyy kemiallisiin viestintäaineisiin eli feromoneihin. Muurahaisten tapauksessa feromonit auttavat merkitsemään reitin pesälle tai ravinnon lähteelle. Toinen tärkeä käyttötarkoitus liittyy hälytyssignaaleihin: kun yksi yksilö havaitsee lähestyvän uhan, tieto leviää nopeasti muille, jotka joko tulevat avuksi puolustamaan tai ehtivät paeta ajoissa. Kuningattarilla on omat feromoninsa, jotka ohjaavat pesän toimintaa kokonaisuutena ja estävät muita naaraita lisääntymästä. Jokaisella pesällä on lisäksi omanlaisensa feromonikokonaisuus, mikä estää yhdyskuntia sekoittumasta ja auttaa tunnistamaan vieraiden muurahaisten tunkeutumisen pesään.
Yksilöiden välistä kommunikointia tapahtuu myös tuntosarvilla koskettelemalla. Kosketus siirtää feromoneja tehokkaasti ja auttaa muurahaisia tunnistamaan toisensa ja varmistamaan, että molemmat ovat saman yhdyskunnan jäseniä. Tuntosarvilla koskettamalla muurahaiset voivat myös pyytää ruokaa tai antaa toisille toimintaohjeita. Toiselta muurahaiselta saatu ruoka kuljettaa samalla mukanaan feromoniviestejä.
Muurahaisten näkökyky on yleisesti ottaen varsin heikko, eikä se näyttele kovin merkittävää osaa kokonaisviestinnässä. Mitä pienemmästä lajista on kyse, sitä sumeampi niiden näkö on. Näön avulla muurahaiset erottavat lähinnä suurempia muotoja ja valon suunnan, mikä auttaa niitä suunnistamaan ja havaitsemaan lähestyviä uhkia.
Äänten avulla muurahaiset kommunikoivat lähinnä silloin, kun ne ovat joutuneet saalistajan uhriksi tai ajautuneet muuten liikuntakyvyttömiksi. Ääni tuotetaan ruumiinosia yhteen hankaamalla eli stridulaation avulla. Joillakin lajeilla ääniä voidaan tuottaa myös ruumiin värähtelyllä, pintoja tömistelemällä tai raapimalla niitä leuoilla.
Edelliseen vastaukseen voisi lisätä visuaalisen viestinnän sekä liikehdintään perustuvan viestinnän. Varsinkin hämähäkkieläinten puolelta löytyy monimutkaisiakin parittelua edeltäviä kosiotansseja, sillä vastapuolelle on hyvin tärkeää viestiä aikeensa, ettei tule – ainakaan heti – syödyksi. Lehtirummukki koputtaa lehtiä raajoillaan houkutellakseen parittelukumppania, ja valeskorpionit tanssivat keskenään ennen siittiöpussien jättämistä. Merkkihypykkikoiras nostaa raajansa antautumisen merkiksi heti naaran nähdessään ja alkaa liikkua sivusuunnassa.
Myös uhkaavissa tilanteissa voidaan viestiä liikkeillä: hämähäkit voivat esimerkiksi nostaa raajansa, paljastaa myrkkyleukansa ja tehdä itsestään uhkaavamman eturuumistaan kohottamalla.
Väritkin voivat toimia viestinä. Ne varoittavat myrkyllisyydestä tai vähintään pahanmakuisuudesta. Varoitusvärit voivat olla koko ajan näkyvissä tai niitä voidaan hyödyntää vasta tarpeen vaatiessa, jolloin räikeät värit eivät haittaa yleistä suojaväritystä. Esimerkiksi osa yöperhosista levittää vaatimattoman väriset etusiipensä ja paljastaa takasiivissään olevat kirkkaat kuviot.
Muurahaisilla mainittua stridulaatiota esiintyy myös heinäsirkoilla, hepokateilla ja joillakin kaskailla, jolloin äänen ensisijainen tarkoitus on parittelukumppanin houkuttelu. Monet kovakuoriaiset, kuten useat sarvijäärät ja sittiäiset, pystyvät myös tuottamaan ääniä jouduttuaan uhkaavaan tilanteeseen.
Yksinkertainen vastaus on kyllä: kovakuoriaiset voivat olla myrkyllisiä, ja monet lajit ovatkin sitä. Myrkyllisyyden ensisijainen tarkoitus liittyy puolustautumiseen, ja osa lajeista pystyy erittämään myrkyllisiä yhdisteitä uhkaavassa tilanteessa. Joillakin lajeilla myrkky kiertää elimistössä, toiset tuottavat myrkkyä erityisillä rauhasilla, osa kerää myrkyllisiä yhdisteitä ravinnostaan, ja joidenkin elimistössä elää symbioosissa toksiineja muodostavia bakteereita.
Myrkkyä, myrkkyä -sarjassa käsittelen kovakuoriaisten myrkyllisyyttä kattavammin. Tähän mennessä sarjassa on julkaistu kirjoitukset toukohäristä, kirjokaitikkaista ja leppäpirkoista.
Tämä onkin hieman haastavampi kysymys, ainakin jos ajatellaan, että siihen olisi yksi ainoa oikea vastaus. Yleisyyttä voidaan arvioida yksilömäärien perusteella, mutta toisaalta merkitsevää on myös lajien esiintymistiheys. Esimerkiksi jokin laji voi tietyillä esiintymisalueillaan olla erittäin runsaslukuinen, mutta jos sen esiintymispaikkoja on harvassa, se ei välttämättä ole yhtä yleinen kuin laji, joka on sopeutunut elämään lähes kaikkialla ja monenlaisissa elinympäristöissä.
Lisäksi kun puhutaan jostakin kansantajuisesta hyönteisestä, kuten vaikkapa hyttysestä, ei kyse ole vain yhdestä lajista vaan useista eri lajeista; hyttysiä tunnetaan Suomesta 44 lajia. Muurahaiset 59 lajillaan ovat toinen hyvä esimerkki. Kirvoja puolestaan on peräti 481 lajia.
Yleistäen voidaankin sanoa, että runsaimpia ovat erilaiset hyttyset ja sääsket, muurahaiset sekä kirvat.
Ötököiden rooli ekosysteemissä on äärimmäisen tärkeä. Hyönteisten ja muiden selkärangattomien määrä ja monimuotoisuus on niin valtava, että maapallolla tuskin olisi muuta elämää ilman niitä.
Pölyttäjät mahdollistavat hedelmien ja marjojen muodostumisen sekä monien kasvien siementuotannon. Tärkeimpiä pölyttäjiä ovat muun muassa kimalaiset, mehiläiset, kukkakärpäset, perhoset ja jotkin kovakuoriaiset.
Monet ötökät toimivat myös luonnon ”kunnossapitäjinä” hajottaen eloperäistä materiaalia ja muokaten maaperää. Lahopuulle, eläinten jätöksille, kuolleille kasveille ja kuolleille eläimille on kaikille omat tyypilliset lajistonsa. Niiden ansiosta elämänsä päähän saapunut materiaali palautuu osaksi luonnon monimutkaista kiertokulkua. Tärkeitä hajottajia ovat maaperässä elävät punkit, lahopuuta hyödyntävät kovakuoriaiset, kärpästen ja muiden hyönteisten toukat sekä lantakuoriaiset ja muut lämpimäisillä herkuttelevat lajit.
Saalistajat, kuten hämähäkit ja petohyönteiset, pitävät puolestaan huolta siitä, ettemme huku hyönteismassaan. Yksi ötököiden merkittävimmistä rooleista on tarjota ravintoa muille eläimille. Ötökät kelpaavat ravinnoksi monille linnuille, nisäkkäille, matelijoille, sammakkoeläimille ja kaloille. Kasveja ravintonaan hyödyntävät ötökät puolestaan säätelevät kasvipopulaatioiden määriä.
Vaikka usein ajatellaan, että hyönteiset vaikuttavat lähinnä itsensä kokoisiin lajeihin, yksi niiden merkittävistä vaikutuksista suurempiin eläimiin liittyy tautien levittämiseen. Hyttyset, puutiaiset, jotkin luteet ja monet muut ötökät kantavat mukanaan taudinaiheuttajia, jotka aiheuttavat ihmisillekin merkittävää sairastavuutta ja kuolleisuutta. Valtaosa vakavista tapauksista liittyy malariaan, johon kuolee vuosittain noin 600 000 ihmistä. Muut taudit yhteensä ovat kohtalokkaita noin 100 000 ihmiselle vuodessa.
Historiasta löytyy myös 1300-luvulla Eurooppaa ja Pohjois-Afrikkaa koetellut Musta surma, jonka aikana jopa puolet Euroopan väestöstä – noin 50 miljoonaa ihmistä – kuoli paiseruttoon. Tauti levisi mustarottien mukana, jotka hakeutuivat uusille alueille Aasiassa tapahtuneen ilmastonmuutoksen ja kuivuuden vuoksi. Rottien mukana seurasivat kirput, jotka siirtyivät rotista ihmisiin ja levittivät kohtalokasta tautia. On luultavaa, että ihmiset levittivät tautia myös toisilleen, mutta tämäkin tapahtui kirppujen, täiden ja muiden verta imevien loisten välityksellä. Tämäkin esimerkki kuvaa hyvin, miten pienet loiset voivat vaikuttaa laajoihin kokonaisuuksiin ja koko ihmiskuntaan.
Huh. Kysymyksiä riittää vielä, mutta kirjoituksen pituus alkaa mennä jo romaanin mittoihin, joten katsoin paremmaksi jakaa vastaukset useampaan eri kirjoitukseen. Jos siis kysymykseesi ei vielä vastattu, ei hätää.
Kiitos, että luit loppuun asti. Lisää hyönteiskuvia tarjolla Instagramissa: @hyonteismies – ota tili seurantaan ja voit myös antaa palautetta tai esittää lisäkysymyksiä tästä tai muista kirjoituksistani Instagramin kautta.