Tältä erää kerätyt yleisökysymykset saadaan käsiteltyä loppuun. Jos sinulla herää uusia luontoaiheisia kysymyksiä, voit lähettää niitä Suomen Luonto lehden Kysy luonnosta -palstalle.

Kysymys lapselta (Kaarlo 5v): Kärpänen tuli ulkoa sisälle. Miksi minun kärpäseni kuoli? (toim. huom. ei liiskattu, vaan löytynyt kuolleena)

Kun kärpänen lentää ulkoa sisälle, se ei välttämättä kuole siksi, että sisällä olisi tapahtunut jotakin poikkeavaa. Usein kyse on yksinkertaisesti kärpäsen elinkaaren vaiheesta.

Suomessa esiintyy lukuisia kärpäslajeja, mutta esimerkinomaisesti voidaan olettaa, että kyseessä olisi ollut tavallinen huonekärpänen, joka elää usein ihmisen läheisyydessä.

Huonekärpänen käy läpi täydellisen muodonvaihdoksen, johon kuuluu neljä vaihetta. Kehitys alkaa munasta, jonka naaras laskee kosteaan ja ravinteikkaaseen eloperäiseen aineeseen. Munat kuoriutuvat usein jo vuorokauden kuluessa. Kuoriutuneet toukat keskittyvät syömiseen ja kasvamiseen. Ne koteloituvat olosuhteista riippuen noin viikossa-kahdessa. Kotelon sisällä tapahtuu koko hyönteisen rakenteen muodonmuutos. Kotelovaihe kestää lämpötilasta riippuen parista päivästä kolmeen viikkoon. Aikuisvaihe on lyhyt ja kestää yleensä vain muutamia viikkoja, ellei kärpänen talvehdi.

Sisäilma voi myös osaltaan lyhentää kärpäsen elinaikaa. Vaikka huonekärpänen selviytyy sisätiloissa usein kohtalaisen hyvin ja löytää ravintoa, näin ei ole kaikkien lajien kohdalla. Ilma voi olla liian kuivaa. Ravintoa ei välttämättä ole tarjolla sopivassa muodossa. Kärpänen voi väsyä ja kuolla ilman näkyvää syytä.

Kuolleena löytynyt kärpänen on siis todennäköisesti elänyt elämänsä loppuun. Tämä on hyönteisille hyvin tavallista ja osa niiden luonnollista elinkiertoa. Ulkona kuolema tapahtuisi samalla tavoin, mutta se jäisi useimmiten huomaamatta.

Miten hirvikärpänen lisääntyy?

Hirvikärpänen lisääntyy hyönteisten joukossa varsin poikkeuksellisella tavalla. Loppukesästä kuoriutuvat aikuiset hakeutuvat hirvieläimen turkkiin, jonka jälkeen ne pudottavat siipensä ja viettävät loppuelämänsä eläimen karvapeitteessä ravinnon imemiseen ja lisääntymiseen.

Toisin kuin useimmat kärpäset, hirvikärpänen ei muni munia ympäristöön. Hedelmöityksen jälkeen hirvikärpäsen munat ja toukat kehittyvät naaraan sisällä, yksi kerrallaan. Toukat saavat ravintonsa erityisistä rauhasista ja kasvavat täyteen kokoonsa. Kun toukat ovat kehittyneet koteloitusvalmiuteen, ns. esikoteloiksi, naaras pudottaa ne eläimen karvaturkkiin. Jälkeläisten tuotanto jatkuu useita kuukausia. Esikotelo koteloituu nopeasti ja voi hetkellisesti jäädä kiinni karvoihin. Pian se kuitenkin putoaa maastoon, erityisesti hirvieläinten lepopaikkojen lähettyville.

Siementä muistuttavat kotelot talvehtivat. Seuraavana kesänä niistä kuoriutuu siivekkäitä aikuisia hirvikärpäsiä ja kierto alkaa alusta.

Hirvikärpästen lisääntymistapa on tehokas sopeuma. Se vähentää jälkeläisten kuolleisuutta ja sitoo lajin elinkierron tiiviisti hirvieläinten vuodenaikaiseen liikkumiseen.

Sami Karjalainen on dokumentoinut hirvikärpästen elinvaiheita teoksessaan Muodonvaihdoksia ihmettelemässä (Tammi, 2025). Kirjasta selviää mm. miltä hirvikärpäsen kotelon yksityiskohdat näyttävät ja miten erikoisella tavalla aikuinen kärpänen rikkoo kotelonsa kuoren.

Voiko vielä tähän aikaan vuodesta saada punkin?

Kysymyksen kohdalla täytyy ottaa huomioon, että se on esitetty lokakuussa. Puutiaisten aktiivisuus ei kuitenkaan riipu kalenterista vaan paikallisista olosuhteista. Ne ovat aktiivisia niin kauan kuin lämpötila pysyttelee selvästi nollan yläpuolella, eikä maa ole jäässä. Lokakuu ei siis vielä sulje pois puutiaisen pureman mahdollisuutta, varsinkaan leutoina syksyinä.

Syksyllä ne ovat usein vähemmän runsaita kuin alkukesällä, mutta yksittäisiä yksilöitä voi silti tavata metsässä, niityillä ja pihapiireissä. Myös puutiaisten eri kehitysvaiheet vaikuttavat asiaan. Toukat ja nymfit voivat olla liikkeellä vielä myöhään syksyllä. Ne ovat pieniä ja siksi helposti huomaamatta jääviä. Purema havaitaan usein vasta myöhemmin.

Ensimmäiset yöpakkaset vähentävät puutiaisten aktiivisuutta, mutta eivät välttämättä lopeta sitä kokonaan. Vasta pysyvä routa ja lumipeite katkaisevat puutiaisten kauden.

Lokakuinen ulkoilu ei siis ole täysin riskitöntä puutiaisten suhteen. Retken tai pihatyön jälkeen iho kannattaa tarkistaa vielä syksylläkin. Tämä on yksinkertainen tapa ehkäistä puutiaisten levittämiä tauteja.

Kuinka paljon uusia hyönteislajeja Suomeen leviää vuodessa?

Kysymykseen ei ole aivan yksiselitteistä vastausta. Kaikki Suomelle uutena kirjatut hyönteislajit eivät ole tänne vasta äskettäin levinneitä. Osa lajeista on ollut maassa jo pitkään, mutta ne on havaittu tai tunnistettu vasta myöhemmin.

Ilmiön suuruusluokkaa havainnollistaa Entomologica Fennica -lehdessä julkaistu tutkimus, jossa tarkasteltiin Suomen hyönteislajilistan muutoksia vuosina 2011–2015. Tänä viiden vuoden jaksona lajilistaan lisättiin yhteensä 1 481 lajia, mikä vastaa keskimäärin noin 300 lajia vuodessa.

Lisäysten suuri määrä ei kuitenkaan tarkoita, että Suomeen leviäisi joka vuosi satoja uusia hyönteislajeja. Mukana on runsaasti aiemmin huomaamatta jääneitä lajeja sekä määritysten ja taksonomian tarkentumiseen liittyviä muutoksia. Osa lisäyksistä edustaa silti selvästi uusia tulokkaita, jotka ovat levittäytyneet Suomeen joko omin voimin tai ihmisen mukana.

Tutkimus tuo esiin myös pitkän aikavälin muutoksen lajiston tuntemuksessa. Vuonna 1950 Suomesta tunnettiin alle 15 000 hyönteislajia. Vuoteen 2015 mennessä määrä oli kasvanut lähes 23 000 lajiin.

Uusia hyönteislajeja tulee Suomeen edelleen säännöllisesti. Samalla kartoitus ja tutkimus täydentävät kuvaa jo aiemmin maassa olleista lajeista. Hyönteislajisto ei ole pysyvä kokonaisuus, vaan jatkuvasti tarkentuva ja muuttuva osa luontoa.

Osa uusista lajeista saapuu luontaisesti etelästä ja idästä ilmaston lämmetessä ja talvien leudontuessa. Toiset kulkeutuvat ihmisen mukana esimerkiksi taimien, puutavaran, elintarvikkeiden tai pakkausmateriaalien yhteydessä. Erityisesti kasvihuoneisiin ja kaupunkiympäristöihin liittyviä lajeja havaitaan tätä kautta säännöllisesti. Kaikki uudet tulokkaat eivät kuitenkaan vakiinnu pysyvästi. Monet lajit tavataan vain yksittäisinä tai lyhytaikaisina esiintyminä.

Ilmastonmuutoksen on hyvin todennäköistä katsottu kiihdyttäneen uusien hyönteislajien ilmaantumista Suomessa. Leudontuneet talvet ja pidempi kasvukausi ovat parantaneet monien eteläisten lajien mahdollisuuksia selviytyä ja lisääntyä pohjoisemmilla leveysasteilla. Tämä näkyy lajien levinneisyysalueiden siirtymisenä ja siinä, että aiemmin satunnaisina tavattuja lajeja alkaa vakiintua.

Kirjoituksen aloituskuvassa on hietaviirulude-pariskunta (Camptotelus lineolatus), jonka löysin maallemme uutena lajina vuonna 2017. Lajilla näyttää yhä olevan vakiintunut kanta sen ainoalla tunnetulla esiintymispaikalla, Vänön saarella.

Mikä on Suomen suurin hyönteinen?

Jälleen ollaan sen kysymyksen äärellä, että mitä suurimmalla hyönteisellä tarkoitetaan. Kokoa voidaan mitata ruumiin pituuden, siipivälin tai raajojen ja muiden ulokkeiden ulottuvuuden perusteella. Asiaa onkin luontevinta tarkastella lajiryhmäkohtaisesti.

Kovakuoriaiset (Coleoptera)
Ruumiin pituuden perusteella Suomen suurimpiin kovakuoriaisiin kuuluu sarvikuonokas, jonka ruumis voi kasvaa noin 5 senttimetrin mittaiseksi. Jos tarkastellaan kokonaisulottuvuutta, kärkeen nousee sarvijaakko. Sen koiraan tuntosarvien kärkiväli voi yltää lähes 15 senttimetriin, vaikka itse ruumis on selvästi pienempi.

Perhoset (Lepidoptera)
Siipivälin perusteella suurin Suomesta tavattu perhonen on pääkallokiitäjä. Tämän rotevan yöperhosen siipien kärkiväli voi olla yli 13 senttimetriä. Ruumis jää kuitenkin kevyemmäksi kuin monilla muilla suurikokoisilla hyönteisillä. Pääkallokiitäjä on kuitenkin maassamme hyvin harvinainen vaeltaja.

Sudenkorennot (Odonata)
Suomen suurin sudenkorento on keisarikorento. Sen ruumiin pituus on jopa 7–8 senttimetriä, ja siipiväli ylittää usein 10 senttimetriä. Kokonaisvaikutelmaltaan se on yksi maamme kookkaimmista hyönteisistä.

Pistiäiset (Hymenoptera)
Pistiäisistä suurimpiin kuuluu jättipuupistiäinen. Naaraan ruumis voi olla noin 4 senttimetriä pitkä, ja pitkä munanasetin lisää kokonaispituutta entisestään.

Heinäsirkat ja hepokatit (Orthoptera)
Suomen suurin hepokatti on lehtohepokatti. Naaraan ruumis voi olla noin 35–37 millimetriä pitkä. Pitkä munanasetin ja täysimittaiset siivet tekevät lajista kookkaan ja näyttävän, mutta se jää silti selvästi pienemmäksi kuin suurimmat sudenkorennot tai perhoset.

Missä päin Suomea voisi päästä näkemään eläviä sarvikuonokkaita?

Sarvikuonokkaita voi löytää ennen kaikkea Etelä- ja Keski-Suomessa. Oulu-Kajaani linjan yläpuolella havainnot alkavat nopeasti vähentyä. Laji on luokiteltu vakiintuneeksi ja yleiseksi, mutta esiintyminen on silti paikoittaista, koska sarvikuonokas on sidoksissa tietynlaisiin elinympäristöihin.

Parhaita paikkoja lajin havaitsemiseen ovat ympäristöt, joissa on runsaasti lahopuuta tai pitkälle maatunutta orgaanista ainesta. Tällaisia ovat esimerkiksi vanhat puistot, lehtipuuvaltaiset metsänreunat ja erityisesti hevostallit, karjasuojien lähiympäristöt sekä lantakasat ja kompostit, joissa on sekoittuneena puuainesta. Sarvikuonokkaan toukat kehittyvät juuri tällaisessa ravinteikkaassa, lämpenevässä ja hitaasti maatuvassa materiaalissa.

Aikuisia sarvikuonokkaita tapaa eniten kesä–heinäkuussa, usein lämpiminä iltoina ja öinä. Joitakin yksilöitä on vielä liikkeellä lokakuussakin. Kuoriaiset liikkuvat enimmäkseen hämärässä ja voivat joskus eksyä myös valoille. Päivisin ne piilottelevat maassa, lahopuussa tai kompostin sisällä, joten laji jää helposti huomaamatta, vaikka se esiintyisi paikallisesti runsaanakin.

Sarvikuonokasta ei kannata etsiä sattumanvaraisesti luonnosta, vaan nimenomaan paikoista, joissa on pitkään paikallaan ollut lantaa, haketta, kompostia tai lahopuuta. Esiintymät voivat säilyä samoilla paikoilla vuosikymmeniä.

Mitä jos autossa on hyönteinen, ja ajat 100 km / h kun se pääsee vapaaksi. Vaikuttaako sen elämään?

Auton sisällä kaikki liikkuu samaa vauhtia, joten mukana kulkevat hyönteiset eivät oikeastaan tiedosta matkanopeutta.

Jos hyönteinen lasketaan ikkunasta auton kulkiessa sadan kilometrin tuntinopeutta, se joutuu hetkessä varsin epämiellyttäviin olosuhteisiin ja voimakkaiden ilmavirtausten riepottelemaksi. Pienille ja kevyille lajeille tämä on usein viimeinen lento. Suuremmat ja tukevammat yksilöt saattavat selvitä, mutta lopputulos on pitkälti sattumanvarainen.

Nopeus ei varsinaisesti “tapa”, mutta 100 km/h vauhdissa ulos laskeminen ei ole hyönteiselle kohtelias hyvästijättö. Jokainen voi halutessaan itse arvioida, miltä tuntuisi hypätä auton ikkunasta moottoritienopeudessa.

Jos hyönteisen haluaa päästää ulos turvallisesti, se kannattaa tehdä auton ollessa paikallaan.

Kiitos, että luit loppuun asti. Lisää hyönteiskuvia tarjolla Instagramissa: @hyonteismies – ota tili seurantaan ja voit myös antaa palautetta tai esittää lisäkysymyksiä tästä tai muista kirjoituksistani Instagramin kautta.

Tilaa Suomen Luonto!

Tue ajankohtaista ja asiantuntevaa luonto- ja ympäristöjournalismia. Tilaa Suomen Luonto ja tule mukaan luonnonystävien joukkoon!

Tilaa nyt!