Huomasin, että kuulun kirjailija Laura Honkasalon kanssa samaan Facebook-ryhmään. Sen nimi on Roskalava HKI. Tuolla palstalla helsinkiläiset antavat ilmi roskalavoja, joille on heitetty täysin käyttökelpoista tavaraa.
Mutta Laura Honkasalo kuuluu myös ryhmään Hävikistä herkuksi, ja marttoihin, ja hän on hurahtanut vanhoihin kotitalousoppaisiin, joissa kerrotaan, miten sota-aikana laimennettiin kahvia ja haettiin ruokaa luonnosta. Hän on siis kovan linjan nuukailija, jolta sopii odottaa sellaista kirjaa kuin Nuukaillen – eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman.
Nuukaillen on kertovaa tietokirjallisuutta. Se yhdistää kaunokirjallista kertojaminää, tietokirjaa ja elämänhallintaopasta. Honkasalo panee peliin itsensä, hän miettii, miksi kuluttaminen on hänelle niin itsestään selvä osa elämää, kun mummo pärjäsi vähällä. Tietynlaiset kengät on esimerkiksi joskus olevinaan pakko saada, ja vaatteiden korjaaminen on ajatuksena vähän outo, kun uusia saa halvalla ja kirpputoriltapa vasta saakin.
Kysymyshän on hyvä. Entä vastaukset?
Etupäässä hyviä nekin. Honkasalo huomauttaa, että ongelma suomalaisissa kodeissa ei ole enää tavaran puute vaan se, mihin kaiken tavaran voisi tunkea. Ja kuitenkin tekee mieli lisää. Honkasalo on miettinyt tätä paradoksia kylliksi löytääkseen hyviä näkökulmia. Toki kulutuskriittisen lehden toimittajalle tulee myös paljon itsestäänselvyyksiä, ja tekstissä on toistoa, mutta aina jutun suola eivät ole ajatukset vaan se, miten Honkasalo ne esittää. Kaunokirjailijan tausta näkyy. Teksti hengittää, siinä on rentoutta ja huumoria, monia tarkkoja havaintoja.
Jos kirjasta jotakin oppii, niin sen, että yhtä paljon kuin ekologisuudesta tai säästämisestä, Honkasalolle nuukailussa on kyse elämänhallinnan parantamisesta. Se tarkoittaa kaiken liiallisen karsimista, jotta päähän tulisi tilaa. Honkasalo menee jopa niin pitkälle, että (hivenen kritiikittömästi) viittaa psykologeihin, jotka kehottavat luopumaan kuormittavista ystävyyssuhteista. Jospa ystävyydeltä, tuolta yhdeltä asialta elämässä, ei vaatisi tuottavuutta?
Mieleen tulee myös se ilmeinen vastaväite, että omat valintani ovat merkityksettömiä, kun maailman väestö kasvaa kohti kymmentä miljardia ja tämän yhteiskunnan jäsenenä on pakko jotenkin toimia. Siihenhän kuluttamista tarvitaan: kelpaamiseen. Mutta niin kuin Honkasalo muistuttaa, kelpaamisen tarvetta käytetään mainoksissa surutta hyväksi, kun taas todellisia tarpeita meillä on hyvin vähän.
Ehkä sopii myös muistaa se, että kaikki maailman käyrät alkoivat sojottaa entistä vaarallisemmin kohti koillista siinä vaiheessa, kun elintaso niin sanotuissa BRICS-maissa, eli Brasiliassa, Venäjällä, Intiassa ja Kiinassa, alkoi kohota lähemmäs omaamme. Kulutustottumuksilla on siis todella merkitystä ja keksittyjen tarpeiden purkamiselle aivan ilmeinen tilaus. On hyvä, että joku tekee sitä samalla tasalla kuin naistenlehdet tarpeita luovat, asiahan olisi useammankin kirjan arvoinen.
Honkasalon kirjan luettuani siivosin talon kellarin, mistä tuli psykoanalyyttisesti selkeä olo. Otin käyttöön myös AntiSocial -sovelluksen, joka panee addiktioni sosiaaliseen mediaan katkolle määrä-ajoiksi. Suosittelen. Se auttaa esimerkiksi silloin, kun yrittää keskittyä kirjan lukemiseen.