Alla kuva Vartiosaaren aiemmista rakentamissuunnitelmista. Osayleiskaavassa saaren olisi tullut asuntoja jopa 7000 asukkaalle. Rakentamissuunnitelmat kumoutuivat kuitenkin eri oikeusasteissa. Nyt vuorossa on maakuntakaava, jossa saaren kohtalo seuraavaksi muovataan.

Salmessa kimaltelee vielä huokoinen kohvajää, vaikka maa on jo miltei lumeton. Satametrinen Reposalmi on jyrkkä raja: toisella puolella jymisee pääkaupunki hektistä arkeaan, toisella puolella levittäytyy hiljainen maalais- ja metsämaisema. Mieleen hiipi sanonta ”niin lähellä mutta niin kaukana”.

Ollaan Itä-Helsingin Vartiosaaressa, Laajasalon ja Tammisalon kaupunginosien kainalossa. Vartiosaari on säilynyt 1900-luvun alkupuolen asussaan ihmeen kautta. Tai ei siihen ihmettä ole tarvittu vaan sillan puuttuminen ja jokunen vuosikymmen päättämättömyyttä saaren kohtalosta. Luonnonystävän vinkkelistä se on ollut siunauksellista.

Rantaan askeltaa virkeän valoisa nainen vanha suksensauva tukenaan. Yhdeksääkymmentä lähestyvä syntyperäinen saarelainen Edit Grön tietää, miten pienviljelystorppaa elettiin ja millaisia olivat Stalinin pommikonelaivueet. Kelirikkojakin on koettu muutama, ei tämä niitä kummempi. Tänään pääsee, huomenna katsotaan ­uudestaan. Sitä paitsi jo vuosia on ollut tapana asettaa heikolle jäälle kävelylaverit, joita pitkin voi hilpaista turvallisemmin yli, kunnes jäähän saadaan murretuksi ränni veneille. Siinä kuljetaan keksillä lykkien ja hilaten.

Rehevimmästä karuimpaan

Sisemmälle saareen mennessä kohtaa pienen mökin kokoisen siirtolohkareen. Se on Viipurin seudun rapakivigraniittia, joka löysi tiensä tänne jäävuoren liftillä. Sittemmin aalloista kohosi puolitoista kilometriä pitkä saari, johon on kehittynyt kelpo kerros elämää ja kauneutta. Inventoin 1997 saariston luontovalvojan ja maantieteilijän ominaisuudessa 115 Helsingin edustan saarta, ja näistä monipuolisimpana erottui Vartiosaari. Sen biotoopit vaihtelevat villiintyneestä kartanopuistosta lehtoihin, mustikkatyypin sekametsistä jäkäläisiin puolukkamänniköihin ja kalliometsiin, maatumisluhdasta kosteisiin tervalepiköihin sekä vanhoista puutarhoista yhä lampaiden laiduntamiin hakamaihin.

Keväällä saaren reheviä osia koristavat vuokot, rentukat ja rullina aukeavat kotkansiivet, keskikesän polunvarsien tunnuskasvi on ruotsinlippumainen lehtomaitikka, kosteiden paikkojen rohtovirmanjuuri ja yössä tuoksuva valkolehdokki. Aamuvarhain voi nähdä ketun tai mäyrän, joskus saareen uineen hirven tai jäitse tulleen metsäkauriin. Kevään öitä hallitsee lehtopöllön kirkas huhuilu.

Helsingin kaupunki, joka omistaa 90 prosenttia saaren pinta-alasta, on käsitellyt metsiä kevyesti. Savotassa on ahertanut metsätyöhevosia. Paikoin on päässyt kehittymään vanhan metsän piirteitä. Muistan Luonto-Liiton aiemman pääsihteerin Mauno Särkän huokaisut kilpikaarnaisten aihkien äärellä tai Pentti Linkolan haikeana murahtamassa lehtohaavikossa: ”Eihän tällaisia ole enää missään.”

Polun varteen jää Sunnanvikin kartanona tunnettu uusklassinen huvila. Entisen tilakeskuksen päärakennus on kookkain Vartiosaaren 57 talosta, joista runsaat puolet Helsingin kaupunki omistaa. Kaupungin huviloita on vuokrattu eri yhteisöille: käyttäjinä on Akavaa, Kirjailijaliittoa, kaupunginteatteria, nuorisotaloa, valokuvaajayhteisöä, asunnottomien yhdistystä, insinööriseuraa ja kaupungin työntekijöiden lomakeskusta. Sunnanvikin lähellä sijaitsee hiekkainen rantaniitty, jolla nostaa jo huhtikuussa päätään rantaruttojuuri. Esiintymä on ainoa Suomesta tunnettu. Vapun tienoolla keltakukkaisena loistavan harvinaisuuden luo pyhiinvaeltaa botanisteja ja kasvibongareita. Pienen kasvin edessä herrakin taipuu.

Kuva: Marko Leppänen

Vartiokallio antoi nimen

Kilometrin mittaisen päätien syrjällä on niin sadan palstan kasvimaa-alue kuin Litorinameren synnyttämä kivikkorinnekin. Vuoden 1968 liikennesuunnitelmassa (Smith & Polvinen) kärrytien tilalle piirrettiin moottoritie. Se tuntuu nyt absurdilta, mutta saaren tulevaisuus ei ole vieläkään turvattu. Yleiskaavassa se jätettiin selvitysalueeksi, ja myös kerrostalorakentamista on väläytelty.

On tosin niitäkin, joista saari on valmis ja täydellinen juuri tällaisena – mitä nyt pari yleisökäymälää ja tulipaikkaa sekä tiheämmän vuoroveneliikennöinnin tarvitsisi. Palkittu luontopolkukin jo on.

Gryndereitä kyllä ymmärtää, kun katsoo karttaa: aivan mantereen kupeessa oleva laaja vihreä läiskä, josta on seitsemän kilometriä pääkaupungin sydämeen.
Samainen vihreä läiskä kiehtoi itseänikin lapsena puhelinluettelon kartassa. Ehdin kasvaa parikymppiseksi ennen kuin soudin saareen vuotavalla kumiveneellä. Paikka oli juuri niin rauhaisa ja jotenkin puhdas kuin olin kuvitellut. Nautin myös katulamputtomasta yöstä. Oikean kansallismaiseman tapaa näköalakalliolta, joka sijaitsee tallilta nousevan polun päässä. Vanhalla kivikummelilla varustettu mäki kaiketi toimi muinoin saarelle nimen antaneena vartiopaikkana, läheisen Vartiokylän linnavuoren portinvartijana. Sieltä avautuu panoraama Helsingin itäiseen saaristoon ja avomerelle.

Nykyään kun ei tarvitse vahtia vainolaislaivoja, voi tarkkailla siivekkäitä – tai vaikkapa mieltään. Avarassa korkeudessa sekin tuntuu avaralta, avaruuden kaltaiselta. Ajatukset näyttäytyvät ohikiitäviltä pilviltä, jotka eivät kosketa itse selkeyttä. Näin on hyvä olla. Ja nyt on evästauon paikka.

Rannoilla villavyö

Luonto-opas ja ympäristökasvattaja Erkki Makkonen hiihti lopputalven lumilla Vartiosaaren metsien kätköissä ja vertasi tuntemuksiaan Lapissa oloon. Saari bluffaa numeroissa; tuskin satahehtaarisena alue ei kuulosta isolta, mutta aika monta eksymistä ja seikkailua samoin kuin sieniämpärillistä ja marjakorillista suojaiseen ja polveilevaan maastoon mahtuu. Pöytäkuusella eli tapionpöydällä on luontevaa tuntea kiitollisuutta luonnosta: samanlaisia paikkoja käytti vanha kansa alttarina metsänjumalan lepyttelyyn. Saaressa on myös metsäkirkko, joka on laadittu Viaporin perustamisen aikaiseen kivilouhokseen. Valkeassa huvilassa pientä luostaria pyörittävä karmeliittanunna sisar Hannele järjestää siellä messuja kesäviikonloppuisin.

Oma lukunsa ovat saarelaisten – joita on kaik­kiaan noin kaksikymmentä – toppatakkipalvelukset jouluaattoiltasella. Saaren talot nousivat aikoinaan rantoihin. Yksikään niistä ei ole 1950-lukua uudempi. Valtaosa on 1900–1920-lukujen romanttisia huviloita, joista rakennussuojelukohteita on parikymmentä. Museovirasto luokittelee Vartiosaaren villamiljöönsä vuoksi valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi – Esplanadin, Kaivopuiston ja Suomenlinnan rinnalle.

Astelen Editin torpan ohitse. Klapivarastossa näkyy kovan talven lovi, puutarha odottaa heräämistään. Kaksi isoa tammea kasvaa aivan kiinni talon päädyssä. Niillä tuntuu olevan kohtalonyhteys rakennukseen niin kuin luonnolla ja ihmisellä on täällä aina ollut. Palokärki huutaa ja päräyttelee. Purot solisevat ja mahla on noussut koivuihin. Tyyninä kevätiltoina voi kirjaimellisesti kuulla, kuinka kasvu tapahtuu; maa rapsahtelee kuin siihen tippuisi harvakseltaan sadepisaroita. Aivan kohta se ryöpsähtää – vihreys.

Reposalmen lavereilla huomaan ajattelevani uskontotieteilijä Jani Närhen väitöskirjaa eri kulttuurien paratiisikäsityksistä. Tyyppiparatiisissa on vehreä maisema, joka tarjoaa sekä suojapaikkoja että näköaloja; siellä on elämälle tärkeitä resursseja eli luonnon anteja ja vettä; siellä ei ole vaaroja ja vihollisia, mutta sopivasti lajikumppanien seuraa. Mistähän tuokin nyt tuli mieleen? Kirjoittaja on helsinkiläinen maantieteilijä ja toimittaja, joka on kokenut kaksitoista kevättä Vartiosaaressa.

Teksti: Marko Leppänen