Kuuntele kolumni Riikka Kaihovaaran lukemana.

Olen joskus katsonut ikkunan läpi lintulaudan lintuja ja miettinyt, kaipaavatko ne sisään, valoon ja lämpimään kuin pieni tulitikkutyttö. (Ei, eivät tietenkään.)

Talven kylmyys ja pimeys nostattavat ajatuksia luonnon armottomuudesta. Luonto tuntuu ankaralta, suorastaan vihamieliseltä. Luontodokumentit ja populaarikulttuuri vahvistavat tätä uskoa. Se tuottaa väkevää draamaa. Ahman ja suden kaltaiset pedot kuvataan kovapintaisiksi ja raaoik­si, eiväthän ne muutoin selviäisi pohjoisen luonnon armoilla.

Toisaalta petojen itsensä toimintaa saatetaan pitää armottomana. Mediassa ilmestyy säännöllisesti juttuja, joissa ihminen on joutunut todistamaan pedon ja saaliseläimen kamppailua. Taistelu kuvataan usein yksityiskohtaisesti: saaliin väsymys ja epätoivoiset puolustautumisyritykset, petojen sitkeys ja suoranainen julmuus. ”Epätoivoinen hirviemo yritti viimeiseen asti suojella vasojaan varmalta kuolemalta.” Susi pyydysti hirven, pysäyttäkää painokoneet!

”Armottomuudesta puhuminen värittää suhteemme luontoon tummaksi.”

Luonnon armottomuus uhkaa kaikkea elävää. Viime syksynä Etelä-Saimaa otsikoi, miten ”Metsät jäävät luonnon armoille”. Juttu kertoi siitä, miten metsätilat jäävät hoitamatta, kun perikunta riitelee tai ei ota vastuuta metsien hoidosta. Myös Aamulehti uutisoi muutama vuosi sitten, kuinka ”maastopalon kärventämää metsää jätetään pystyyn luonnon armoille”. Luonnon armoille? Metsät? Ollaan suomalaisen luontosuhteen pimeässä ytimessä. Itse ajattelen päinvastoin. Metsä tapahtuu, jos luonnolle antaa tilaa.

Armo ja armottomuus vihjaavat tietoiseen toimintaan, että on joku joka armahtaa tai ei armahda, joku joka tuomitsee. Luonto ei ole armoton sen enempää kuin armollinenkaan. Se vain on. Suomen kielestä puuttuu sana kuvaamaan luonnon välinpitämättömyyttä, sen kaikennielevää piittaamattomuutta ihmistä kohtaan.

Armottomuudesta puhuminen värittää suhteemme luontoon tummaksi. Jos asuinpaikka hylätään, jää sekin luonnon armoille. Metsä valtaa entisen pihapiirin, kuroo tien umpeen. Entä jos pihapiiri jäisikin luonnon haltuun, huostaan, luonnon huomaan? Eikö armo ole pohjimmiltaan juuri sitä? Hyväksymistä, tilan antamista, sallimista.

Sudet tai hirvetkään eivät ole luonnon armoilla, luonnon mielivallan tai pahuuden uhreja. Ne ovat osa luonnon loputonta monimuotoisuutta, kaikkiyhteyttä, jossa moraali menettää merkityksensä.

Armottomin osa luontoa on ihminen. Olemme luonnon armoilla, mutta emme anna armoa luonnolle, saati itsellemme. Olemme unohtaneet, että armoa ei tarvitse ansaita. Sillä lopulta, teoistamme riippumatta, luonto armahtaa myös meidät.

armoluontometsä

Tunne luontosi

Suomen Luonto on ajankohtaisen luontotiedon aarreaitta!
Tilaamalla tuet Luonnonsuojeluliiton työtä.