Teksti: Niilo Söyrinki (ilmestynyt Suomen Luonnossa 1/1961)
Kaunokirjallisuutemme riemullisimpiin luonnonkuvauksiin kuuluu Yrjö Kokon Pessi ja Illusia -kirjassa esitetty kohta, jossa kerrotaan näsiäpensaan kukissa tapahtuvista perhosten yöllisistä mesijuomingeista. Moni lukija, joka ei näsiää tunne kuin ehkä nimeltä, on varmaan jäänyt ihmettelemään, kuinka paljon pohjaa tuossa tapahtumassa on. Saako tosiaankin tämän pienen pensaan kukkien tuoksu keväisessä metsässä aikaan sellaista hämminkiä kuin luontoa tunteva eläinlääkäri-kirjailijamme on kuvannut, vai onko koko kertomus vain runoilijan kepeästi pulppuavan mielikuvituksen tuotetta?

Sadunkertojilla on tietysti oma vapautensa, ja mielikuvitus on heidän tärkein aseensa. Sitä on Yrjö Kokokin runsaasti käyttänyt ja antanut sireenikiitäjän ja muiden kesäperhostenkin ottaa osaa noihin varhaiskevään kemuihin näsiän kukissa, mutta kertomuksella on kuitenkin luja biologinen pohja. Näsiä on tuoksuvine kukkineen todellinen ihme Pohjolan keväässä. Sitä kannattaa luonnosta vieraantuneen kaupunkilaisenkin lähteä vaikka vartavasten katsomaan.

Vielä kymmenen vuotta sitten kaikella hyvällä ja kauniilla hemmoiteltu kaupunkilainen pääsi tässäkin kohden vähemmällä. Hänen ei itse tarvinnut tarpoa kevätkosteassa, paikoin vielä talvisten lumikinosten peittämässä metsässä päästäkseen näkemään tuon viehättävän pensaan täydessä kukinnassaan. Ei, vaan luonnon kalenteria tarkemmin tuntevat maalaiset pitivät huolen siitä, että kukkivat näsiän oksat joka kevät ilmestyivät kaupunkilaisten iloksi toreille ja kukkakauppoihin. Kuin luudaskimppuja vain tuotiin poikki hakattuja näsiän oksia junissa, autoissa ja muissa kulkuneuvoissa kaupunkeihin – siihen aikaan vielä saattoi nähdä hevosenkin kaupungin kaduilla. Pensaiden tyvet oksantynkineen vain jäivät metsiin säälittävänä muistona siitä kauneudesta, joka oli riistetty niistä kauneutta kaipaavien kaupunkilaisten viihdytykseksi.

Näin näsiä nopeasti väheni kaupunkien ja asutuskeskusten lähistöltä. Kun vielä sunnuntaikävelijät silpoivat loputkin jäljelle jääneet pensaat, tyhjenivät esim. pääkaupungin lähimetsät miltei tyystin tästä kasvista ja sitä piti tuoda toreille jo kaukaa Etelä-Hämeestä saakka.

Onneksi sentään asiaan saatiin korjaus. Vuonna 1952 asetus, jolla näsiän samoin kuin neljän muun kevätkasvin kaupittelu kiellettiin luonnonsuojelulain nojalla. Nyt on siis toiveita, että tämä keväisten metsiemme koristepensas jälleen saattaa lisääntyä sielläkin, missä se näytti jo. ihmisen kauneudenjanon takia lopulliseen tuhoon tuomitulta.

Minkälainen sitten on tämä ihmeellinen pensas, joka on antanut työtä sekä runoilijoille että lainlaatijoille? Pensas, joka uskaltaa puhjeta kukkaan jo kinosten keskelle, yöpakkasiakaan pelkäämättä, maalis- tai huhtikuisessa metsässä?

Oikeastaan näsiä on ulkonäöltään sangen vaatimaton kasvi. Ellei se kukkisi niin aikaisin keväällä, sitä tuskin paljon huomattaisiinkaan. Sen kukatkaan eivät ole millään tavoin silmiinpistäviä. Kauniita ne tosin ovat, ruusunpunaisia tai sinipunertavia, mutta pieniä kooltaan? Jos ne puhkeaisivat myöhemmin, ne helposti peittyisivät lehtien joukkoon. Mutta tämän, vaaran näsiä on välttänyt sillä, että sen kukat aukeavat jo ennen lehtien puhkeamista. Nii¬den sijainti on myös erikoinen. Niissä on vain aivan lyhyet kukkaperät, niin että ne näyttävät lähtevän suoraan oksista. Tällaisia kasveja, joita kasvitieteilijät sanovat kauliflorisiksi eli varsi- tai runkokukallisiksi, on runsaasti tuopillisten maiden sademetsien puiden ja pensaiden joukossa, mutta täällä Pohjolassa ne ovat harvinaisuuksia.

Näsiän kukkien pienuutta korvaa myös se, että niitä on tavallisesti pari kolme samassa kimpussa ja että niitä usein on vielä sängen runsaasti samassa pensaassa. Tämä lisää tietysti myös kukkien tuoksuvaikutusta, niin että kukkivan pensaan voi lievässä myötä-tuulessa havaita jo monen metrin päästä hajuaistin avulla. Tuoksu on hieno, narsissia muistuttava, ja samalla huumaavan voimakas. Se onkin tarpeen, sillä mäsiä kuuluu hyönteissuosijakasveihin, ja varhaiskevään metsässä hyönteisiä on niukasti. Joitakin kevään ensimmäisiä perhosia, kärpäsiä ja mehiläisiä siellä kuitenkin lentelee aurinkoisina päivinä, ja ne saavat hyvän kestityksen kukan sikiäimen tyvestä erittyvästä medestä, öisin taas saattaa osua jokin yökkö- tai mittariperhonen nauttimaan näsiän tarjoilusta. Nämä vieraat puolestaan kuljettavat sitten siitepölyä kukasta toiseen varmistaen ristisiitoksen.

Niin kevät edistyy, ja mesijuhlien aika on pian ohi. Kukat kuihtuvat ja varisevat. Niiden teriömäinen osa on muuten muodostunut verhiöstä, jossa on neljä harittavaa liuskaa. Teriö siis puuttuu kokonaan. Kasvulehdet, jotka jo ovat kurkistelleet silmujensa kärjistä, kasvavat nyt täyteen mittaansa. Ne ovat lyhytruotisia, molempiin päihin suippenevia, kaljuja, alapuolelta väriltään sinivihreitä. Tähän aikaan näsiä ei paljon erotu metsän muista pensaista ja se jää helposti huomaamatta.

Mutta kukat eivät varisseetkaan kokonaan. Jos pölytys on onnistunut, jäävät emien pulleat sikiäimet jatkamaan kehitystään. Ne kasvavat ensin pieniksi vihreiksi palleroiksi, jotka yhä paisuvat ja lopulta värjäytyvät kirkkaanpunaisiksi. Niistä on tullut näsiän marjoja tai oikeastaan luumarjoja. Samoin kuin kukatkin ne ovat kiinni aivan oksien pinnassa. Nyt näsiä taas on sangen koristeellinen.

Nuo kirkkaanpunaiset, kiiltäväpintaiset marjat näyttävät suorastaan herkullisilta. Ne on kuitenkin parasta jättää maistamatta. Ne ovat hyvin karvaita ja tuntuvat suussa ja kurkussa polttavan väkeviltä. Sitä ne ovatkin, vieläpä ne ovat erittäin myrkyllisiä ihmiselle ja useimmille eläimillekin. Kanat ja muut linnut kuitenkin syövät niitä kärsimättä vahinkoa, niinkuin monia muitakin myrkyllisiä marjoja.

Marjojen myrkyllisyys on vanhastaan tunnettu, ja niitä on käytetty mm. susien ja muiden vaarallisten petojen pyydystämisessä. Elias Lönnrot, joka Kalevalan laatimisen ja monien muiden töidensä ohella kirjoitti myös ensimmäisen Suomen kasvion, joka ilmestyi vuonna 1860, sanoo, että kuusi näsiän marjaa on tappanut koiran. Kymmen, kunta marjaa riittänee surmaamaan täysikasvuisen ihmisen. Myrkytyksiä on aikaisemmin sattunutkin erityisesti lapsille, .jotka ovat erehtyneet maistelemaan niitä. Äskettäin juuri muuan 80-vuotias mummo kertoi menneensä tajuttomaksi syötyään lapsena näsiän marjoja. Niillä ei siis todellakaan ole leikittelemistä, mutta ei niiden pelosta sentään pidä lähteä näsiäpensasta poisraivaamaan, jos sitä sattuisi talon luona kasvamaan. Lapset oppivat sen marjat kyllä helposti erottamaan syötäväksi kelvollisista, eikä nykyajan monenlaisilla makeisilla ja purukumeilla hemmoitetuilla lapsilla ole kiusaustakaan tällaisten karvaiden hedelmien maistelemiseen niinkuin aikaisemmilla sukupolvilla.

Marjojen myrkkyä nimitetään kasvin tieteellisen nimen Daphne mezereum mukaan mezereiniksi. Sana lienee alkuisin joko persian tai italiankielestä ja merkitsee myrkyllisyyttä tai tappamista. Samaa myrkkyä on kasvin muissakin osissa, varsinkin kuoressa. Se on niin voimakasta, että kostea kuori tai siitä puristettu mehu saa iholla aikaan ankaran tulehduksen ja nostattaa märkiviä rakkoja. Ihon läpi imeytynyt metsereini voi aiheuttaa myös sisäisiä myrkytyksiä, ihon turpoamista, päänsärkyä ynnä muuta. Eräs henkilö, joka yritti paljain käsin kiskoa näsiää maasta, sai siinä ehkä käteensä pienen naarmun, ja käsi paisui niin ankarasti, että hänen täytyi turvautua lääkäriin. Arat ihmiset voivat saada ihottuman jo näsiän lehtiä pidellessään.

Näsiää on, niinkuin monia muitakin myrkyllisiä kasveja, jo vanhastaan käytetty lääkitsemiseen. Elias Lönnrot kirjoittaa tästä 100 vuotta sitten näin: ”Kuorta kiitetään hyväksi leinissä. Otetaan 2–3 vuorisista varsista, leikellään tuuman pituisiksi paloiksi ja pannaan sille paikalle, johon leini tahdotaan muuttaa. Tämä vetää pitkäänsä, mutta vähemmällä kivistyksellä kuin juntukka (pansluuka)” – tarkoittaa espanjankärpästä, spansk fluga — ”tahi sinappitaikina. Pitää muutettaa päivä päivältä 1–2 linjaa. Käyt. myös kärmeen piston päälle. Lievittää hammassärkyä, kun pannaan hampaalle. Myös sisällisesti on keitevettä näsiän kuoresta käytetty ja kiitetty hyväksi kuppatautisten haavain paranteeksi. Vilutaudissa on välistä ollut apua marjoista, jotka kuitenkin ovat myrkyllisiä ja hyvin varosasti käytettäviä. Niistä tehdään myös voidetta mätähaavoin ja koihin.” – Tarkoittaa syöpää. – ”Sama voide, vatsalle pantuna, helpottaa kovan vatsanväänteen, ja hammastaudin, kun pidetään poskella.”

Onhan siinä jo käyttöä yhden kasvin osalle. Taitavan poppamiehen käsissä näsiä korvasi kokonaisen kotiapteekin. Eikä tässä vielä kaikki. Lönnrot on ottanut nämä tiedot ruotsalaisen Samuel Liljebladin kasviosta, joka ilmestyi vuonna 1792. Kumma kyllä siinä ei puhuta lainkaan riisitaudista, johon näsiän marjoja on käytetty Suomen kansan keskuudessa viime aikoihin saakka. Kasvin kansanomaisena niinenäkin on monilla seuduilla riidenmarja tai riienmarja. Sairaalle lapselle saatettiin antaa 1 tai 2 marjaa. Näsiä on siis todella monipuolinen lääkekasvi – varsinkin kun muistamme, että kymmenkunta marjaa vapauttaa jo kaikista maallisista vaivoista, niin ettei enää tarvita penisilliiniäkään.

Näsiä kasvaa ensi sijassa multavilla lehtomailla, rehevissä korvissa ja lihavilla kallioiden juurilla, mieluimmin sellaisilla paikoilla, joissa maaperä sisältää kalkkia. Siellä se tulee noin metrin korkuiseksi pensaaksi. Sitä tavataan suurimmassa osassa maata aina Etelä Lappiin saakka, jossa sen pohjoisraja kulkee Kittilän ja Sodankylän kirkonkylien pohjoispuolitse Sallaan. Puutarhassa se kukkii erittäin runsaasti. Metsässä kasvavia yksilöitä ei kuitenkaan pidä mennä siirtämään puutarhaan sillä ne kuolevat siellä pian, mutta siemenistä kasvatetut pensaat kukkivat 5–6 vuoden ikäisinä.