Kävelin eräänä marraskuun iltana valaisematonta hiekkatietä pitkin. Ympärillä oli pusikkoa ja metsää, hieman kauempana teollisuusalueen valot. Tien laidalla seisoi rakennusmiesten parakki. Olimme silloin tällöin käyneet koiran kanssa paikalla.
Nyt parakin edessä, hämärässä, häämötti jotain. Rakennusmiehet olivat ilmeisesti hupailleet aikansa kuluksi: parakin eteen oli rakennettu ihmistä hieman suurempi nukke, keltaiseen sadetakkiin verhottu. En tiedä miksi.
Pelästyin hirveästi. Jähmetyin. En voinut jatkaa pidemmälle. Kiirehdin takaisin autolle sydän jyskyttäen, koiraa mukanani kiskoen. Pimeää tietä ajaessani odotin keltatakkisen hahmon ilmestyvän ajovalojen eteen minä hetkenä hyvänsä.
On naurettavaa, että minä, muka aikuinen ja kypsä ihminen, pelkään turhuuksia. Nukeissa, patsaissa tai linnunpelättimissä ei kerta kaikkiaan ole mitään vaarallista. Yritän esittää järki-ihmistä, mutta pohjimmiltani olen
täysin irrationaalinen.

Järjettömyys astuu esiin silloin, kun pelkään. Kai asian kuuluu niin mennäkin: järki on aivojen kuorikerroksen, viimeisenä evoluutiossa kehittyneen aivoalueen aikaansaannosta. Perustavanlaatuiset tunteet, sellaiset kuin pelko, syntyvät aivojen evolutiivisesti vanhimmissa osissa.
Pelko on vanhaa, järki nuorta. Fysiologisesti ajateltuna järki ja pelko eivät juuri ole tekemisissä toistensa kanssa.
Olen aina ollut pelokas ihminen, ja erityisesti olen pelännyt pimeässä vaeltavia hirviöitä, varsinkin avaruudesta tulleita. Pelkään myös klovneja.
Kuulostaa naurettavalta, ja niin onkin. Vanhemmiten pelkoni ovat lieventyneet, mutta episodi pimeällä tiellä osoitti, etteivät ne mihinkään ole kadonneet.
Pelkääminen on tietenkin osa ihmisen biologiaa. Luonnossa on pakko pelätä, jotta selviäisi hengissä. Eläin, joka ei osaa välttää vaaroja, ei menesty evoluutiossa. Rohkeus on hyve vain tiettyyn rajaan asti. Tyhmänrohkeudesta rangaistaan kuolemalla.

Miksi minun kaltaiseni ihmiset ovat sitten ajautuneet niin kauas luonnosta ja eläimen biologiasta, että pelkäävät järjettömyyksiä? En usko, että avaruusolio- tai nukkepelolleni olisi löytynyt käyttöä ihmisen kehityshistoriassa.
Klovnit tuskin vaanivat Afrikasta poistuvaa Homo sapiensia.
Ihmisen mieli on kuitenkin kulttuurilla kuorrutettu. Pelle Hermanni, Stephen Kingin klovnikauhu sekä Yhdysvalloissa riehunut, klovnina työskennellyt sarjamurhaaja ovat jääneet jäljiksi mieleeni. Avaruusalukseen tunkeutunut alien on mieleni kuvista pahin ja yhtä todellinen kuin muistot koulupäivistä, retkistä, juhlista. Kulttuurimme syöttää meille pelon kuvia.
Ja silti: lopulta olen kuin olenkin eläin. Sydän hakkaa, veri kohisee korvissa, kuulo ja näkö ovat tarkempia kuin hetkeä aiemmin. Lihakset jännittyvät. Pelon hetkellä olen täsmälleen samanlainen kuin karhu, varis ja päästäinen.
Tai koira.
Mutta mitä koirani teki kohdatessaan oudon keltatakkisen hahmon? Nosti selkäkarvat pystyyn, hiipi sen luokse, haistoi ja heilutti sitten häntäänsä.
Koiran ei tarvitse pelätä järjettömyyksiä.