Suon voi jo haistaa. Olemme pysähtyneet Helsingin yliopiston kasvitieteen professori Jouko Rikkisen kanssa Tremanskärrin laidalle tutkimaan tätä espoolaista keidassuota kuvaavaa opastaulua.

Keidassuot ovat etenkin Etelä- ja Lounais-Suomen ilmasto-oloissa syntyviä suoyhdistymätyyppejä, kun taas pohjoisempana vallitsevat keskeltä alavat ja usein hyvin vetiset aapasuot ja aivan pohjoisessa routamättäiset palsasuot.

Ja soitahan syntyy, kun merenlahti tai järvi kasvaa umpeen tai laajempi metsäalue soistuu vuosituhansien aikana. Tremanskärrkin on ollut aikoinaan matala järvi, joka on soistunut vähitellen.

”Pääidea keidassuossa on se, että turvekakku on suon keskiosissa paksumpi kuin laitaosissa” , Rikkinen valottaa. ”Se vaikuttaa oleellisesti suon keskiosien oloihin, koska paksu turve eristää tehokkaasti suokasvien juuret alla olevasta kivennäismaasta. Ne eivät saa ravinteita. Laitojen metsämailta valuvat vedet lannoittavat vain suon laitaosia, eivät keskiosaa, joten siitä tulee nälkämaa.”

Keidassuo ja aapasuo ovat pitkälti ilmaston säätelemiä kokonaisuuksia. ”Erityisesti kesän lämpöolot ja haihdunnan määrä vaikuttavat siihen, että keidassuot tyypillisesti kasvattavat paksun turvekerroksen jonnekin suon keskiosiin, ei aina ihan keskelle, se voi olla laidallakin”, Rikkinen kertoo, kun astumme suota halkoville pitkospuille. Heti Tremanskärrin reunassa aukeaa valoisa vyöhyke.

”Se on nevaa, ja tuossa metsän ja suon välissä on korpireunus. Päätämme, että tässä on nyt nevakorpi, kahden eri suotyypin yhdistelmä.”

Tremanskärr, Espoo. Keidassuon keskiosassa turvekakku on paksumpi kuin laidoilla. Kuva: Jussi Helimäki

Kermi ja kulju, jänne ja rimpi

Saappaat uppoavat kuin imukupin otteeseen syvälle rahkasammaliin, kun teemme pienen pyörähdyksen kurkistamassa nevakorven kasveja tarkemmin. Kookasta, tummanvihreää korpikarhunsammalta kasvaa siellä täällä suurina mättäinä, kun taas märissä painanteissa vilahtelee isokarpaloa, saroja, järvikortetta ja suokukan hopeanhohtoisia lehtien alapintoja, kaikki nevoille tyypillisiä lajeja.

Keidassuolla on kermejä eli mätäspintoja ja kuljuja eli painanteita. Aapasuolla vastaavat termit ovat jänne ja rimpi.

Saappaat uppoavat kuin imukupin otteeseen syvälle rahkasammaliin.

”Ajan myötä mättäät voivat kasvaa isommiksi ja painanteet painua syvemmiksi. Eri suokasvilajit ovat sopeutuneet elämään joko mättäillä, välipinnoilla tai painanteissa. Tällaisissa sekatyypeissä mätäspinnat ja painanteet kertovat tyypillisesti eri tarinaa.” Suon pohjakerros on joka tapauksessa sammalten vallassa. Täällä rahkasammalet ovat vallitsevia, mutta lettosoilla valtalajeina ovat ruskosammalet.

Kunnarrusaapa, Rovaniemi.Pohjoisen aapasuot ovat keskeltä alavia ja usein hyvin vetisiä. Kuva: Jouko Rikkinen

”Tuossa on iso möllykkä”, Rikkinen sanoo ja poimii rahkasammaltuppaan sormiinsa. ”Varsi napsahtaa, pitkät rotanhäntämäiset sivuhaarat ja kova silmu kärjessä, Sphagnum riparium, haprarahkasammal. Se on kosteiden paikkojen kookas laji, ja tämä kellertävä tässä on ilmeisesti sararahkasammal. Se on märkien ja melko karujen nevojen laajoja mattoja muodostava rahkasammallaji.”

Vaikeasti toisistaan erotettavia rahka­sammalia tavataan Suomessa yli 40 lajia. Ne ovat monesti avainasemassa suotyyppien ja elinolojen kartoittamisessa.

”Voi voi, kun osaisi rahkasammalia hyvin. Elämä olisi niin paljon helpompaa soiden tunnistamisen osalta. Rahkasammalia hyvin tunteva voi joskus arvioida suoveden happamuuden 0,1 pH-asteen tarkkuudella”, Rikkinen naurahtaa ja muistelee rahkasammalkurssia, jossa suon rahkasammallajeista esitettiin kalevalahenkinen runo. ”Runossa suorahkasammallajit luetellaan siinä järjestyksessä, kun Joukahainen näki niitä Väinämöisen laulaessa häntä suohon.”

Keskellä kohoaa keidasräme

Sammaltupas sujahtaa takaisin omalle paikalleen ja matka jatkuu pitkospuita pitkin kohti suon keskiosaa, keidasta. Mutta sitä ennen suo ehtii vaihettua rämeeksi.

”Tässä on sellainen kasvi, jota ei tähän aikaan vuodesta välttämättä heti tunnista”, Rikkinen sanoo ja osoittaa vihreää pehkoa.

”Sehän on tupasvilla, mätästävä sarakasvi, jolla on kevätkesällä tutut valkoiset tupsukukinnot. Tupasvillaräme on yksi Suomen yleisimpiä suotyyppejä ja usein sen kanssa vuorottelee isovarpuräme.”

Pian pitkosten ympärillä ojentelevat syksystä raukeita oksiaan suopursu ja juolukka komeassa ruska-asussaan, siis isovarvut, ja se kertoo suotyypin taas vaihtuneen. Rikkinen pysähtyy ja alkaa luetella: ”Aluksi näimme nevakorpea, sitten tupasvillarämettä ja isovarpurämettä. Ja tuolla kauempana näkyy tiheää saravaltaista nevaa, ehkä siis saranevaa, joka on usein aika märkä suotyyppi.”

Metsäkorte viihtyy korvessa sekä soistuvissa kangasmetsissä. Kuva: Jouko Rikkinen

Keskelle suota tullessa huomaa, että olemme himpun verran korkeammalla kuin suon laidat, ikään kuin pienellä kummulla. Täällä turvekerros on paksuimmillaan, ja se turve on pitkälti ruskorahkasammalen aikaansaannosta.

”Ruskorahkasammal kasvattaa nopeasti mätäspinnan paksuutta. Sammalen pitää myös kuivahtaa välillä eli se on tyypillinen mätäspintojen laji.”

Suon keskiosa on keidasrämettä, joka on kitukasvuisten ja pystyyn kuivuneiden mäntyjen valtakuntaa.

”Suurimmat rungot näyttävät heittäneen veivinsä samoihin aikoihin, ehkä noin vuosikymmen sitten sattuneen epäedullisen sääjakson seurauksena. Kahden tuhannen vuoden kuluttua tässä voi hyvinkin olla vain pieniä männynkäkkäröitä, ja paljon avointa, laakeiden mättäiden kuvioimaa rahkapintaa”, Rikkinen ennustaa.

Maisema näyttää karulta ja täällä keidassuon keskiosassa onkin loppujen lopuksi hyvin vähän kasvilajeja, vain parikymmentä sammalet mukaan lukien. Se johtuu ravinteiden niukkuudesta. Niitä on luvassa vain sadeveden ja suolla syntyvän kasvibiomassan lahoamisen myötä. Suon reunaosat saavat ravinteita valumavesien ja ympäröivästä metsästä kulkeutuvan karikkeen mukana ja siksi kasvilajimääräkin on siellä huomattavasti suurempi.

Tervaleppäkorven varjossa

Vaikka Tremanskärr ei ole koolla pilattu, sekin on usean erilaisen suotyypin mosaiikkia.

”Helposti sitä ajattelee, että ahaa, on korpia, rämeitä, nevoja ja lettoja. Käytännössähän suotyyppejä on paljon enemmän ja usein ne lomittuvat toisiinsa ilman selvää rajaa”, Rikkinen sanoo, kun kävelemme kohti läheisen Kurkijärven rannan tervaleppäkorpea.

Elinympäristöjen uhanalaisuusselvityksessä suot on jaettu yli 50 tyyppiin ja selvityksen mukaan pahimmassa ahdingossa ovat Etelä-Suomen pienialaiset lettosuot.

”Suota arvostetaan nyt eri tavalla siellä lepäävien hiilivarantojen vuoksi.”

”Suomalaiselle suoluonnolle on aiheutettu paljon tarpeetonta tuhoa Suo, kuokka ja Jussi -periaatteella. Kannattaa muistaa, että soita alettiin alun perin tutkia sen selvittämiseksi, mihin suohon kuokka kannattaa ensimmäisenä upottaa, mistä tulee hyvä pelto ja mistä taas vahvakasvuinen metsä? Luonto ja etenkin suot ovat olleet se rakas vihollinen, joka voitetaan.”

Rikkinen näkee kuitenkin jotain hyvääkin kaikesta soiden kokemasta tuhosta huolimatta.

”Suomi on etuoikeutettu maa suoluonnon osalta verrattuna moneen muuhun maahan. Suota myös arvostetaan nyt eri tavalla esimerkiksi siellä lepäävien hiilivarantojen vuoksi.”

Tervaleppäkorpi imaisee meidät kirkkaasta auringonpaisteesta tummuuteensa ja on vaikea käsittää, että tämäkin luokitellaan suoksi. Se näyttää kosteapohjaiselta rantametsältä.

”Oleellista luokittelussa on maanpinnan turvekerros, joka on täällä hyvin ohut. Se taas vaikuttaa kasvillisuuden rehevyyteen.”

Tervaleppien lisäksi täällä kasvaa ainakin hieskoivua ja kuusta. Korven painanteet voivat olla keväällä pitkiä aikoja tulvaveden alla, mutta tervaleppä ei ole siitä moksiskaan, vaan hyötyy veden pinnan vaihtelun tuomasta ravinnelisästä. Tällaiset tervaleppäkorvet sekä tervaleppäluhdat ja -lehdot ovat maassamme harvinaisia ja myös uhan­alaisia elinympäristöjä.

Suotyypit oppii suolla

Suomaisema viehättää monia, ja tämäkin suokäynti osoitti, kuinka paljon siellä onkaan vaihtelua.

”Suoluonnon kuvailussa ja luokittelussa sovelletaan hierarkkista järjestelmää, joka lähtee yksittäisen kasvupaikan mättäiden ja painanteiden tunnuskasveista. Kasvilajiston avulla saa selville, paitsi suotyypin, myös paljon tietoa kasvupaikan olosuhteista. Maisematasolla monet eri suokuviot lomittuvat toisiinsa ja muodostavat lopulta suoyhdistymätyyppejä, jollainen keidassuokin on. Aapasuot ja keidassuot ovat laajoja kokonaisuuksia, joihin voi parhaimmassa tapauksessa kuulua kymmeniä eri suotyyppejä”, Rikkinen selventää.

Kun käy riittävän paljon erilaisilla soilla, alkavat eri suotyypitkin erottua maisemaa, lähiympäristöä ja yksityiskohtia tarkkailemalla.

”Eihän metsätyyppikään ratkea yksittäistä metsätähteä tuijottamalla, vaan katseen pitää kiertää ja kangasturvetta on hyvä potkia. Suollakin kun hetken penkoo mättäitä ja painanteita, niin esiin nousee kiintoisia yksityiskohtia – vähän kuin olisi käytettyä autoa ostamassa. Ahaa, tietysti, nyt minä seison reunavaikutteisella lyhytkorsinevalla ja nautin suuresti kaikesta mitä ympärillä näkyy.”