Jokaisessa kaupungissa, ehkä jokaisessa kaupunginosassakin, pitäisi olla hylätty talo. Kaikenlaiset talot käyvät, kunhan ne ovat ihmisen hylkäämiä, oman onnensa nojaan jätettyjä. Rintamamiestalot, isot huvilat, homeen valtaamat virastotalot – ei väliä. Tärkeintä on, että on taloja, joista ihminen on poistunut.

Kun olin lapsi, kotikaupungissani oli paljonkin hylättyjä rakennuksia. Parinsadan metrin säteellä kotoani oli kaksikin autiotaloa, vaikka asuin melkein kaupungin keskustassa. Parin kilometrin säteeltä taloja löytyi jo kymmenkunta. Me leikimme niissä lapsena: hiivimme salaa sisään, löysimme unohdettuja vaatteita ja vanhoja kirjeitä, kiipesimme narisevia portaita, yritimme väistää lattian lahot kohdat. Emme kertoneet aikuisille retkistämme.

Hylätyt talot ovat muistutus ihmisen mahdin rajallisuudesta, ihmiskunnan lyhyestä historiasta kaiken muun rinnalla. Ihminen lähtee, ihminen jättää tavarat jälkeensä, ihminen on enää muisto.

Yksi lapsuuteni ehdottomasti vaikuttavimmista kokemuksista oli seurata, kuinka luonto otti valtaansa aivan naapurissa olleen tontin. Paikalla olleet talot purettiin, mutta kuopat ja kaivot jäivät paikoilleen, samoin kaikki puut ja pensaat. Vauhti, jolla luonto villiintyi entisessä puutarhassa, oli huimaa jopa lapsen hitaalle ajantajulle. Paljaat sorakuopat alkoivat peittyä pajunvesojen alle, keskelle pajukkoa syntyi pieni sammaleen reunustama lammikko, puita alkoi versoa jopa vanhasta kaivosta, tiheikön seassa alkoivat viettää aikaansa rusakko ja fasaani.

Tontti on edelleen rakennuksista tyhjä, saanut olla ilman ihmistä yli kaksikymmentä vuotta. Vähän aikaa sitten internetissä intoiltiin suomalaiskuvaajan valokuvista, joissa hylätyn talon olivat vallanneet hiiret, mäyrät, ketut ja oravat. Näkymissä kiinnosti rappion ja elinvoimaisuuden kontrasti. Yhden kuolema on toisen elämä.

Hylätyt talot ja tilat lohduttavat, sillä ihmisen poistuminen tai katoaminen ei tarkoita elämän katoamista. Päinvastoin: luonto suorastaan odottaa, että ihminen poistuisi. Sillä on suunnitelma odottamassa.

Hylätyn talon katseluun liittyy toki paljon muitakin tunteita, surua ja pelkoa ainakin. Ehkä uteliaisuutta. Lapsenakin pohdimme, kuka tyhjässä talossa oli asunut, millainen hän oli ja miksi hän joutui lähtemään. Vai kuoliko asukki? Ihmisen häviötä ja luonnon voittoa seuratessa saattaa myös huolestua omasta kohtalostaan: ihminen on pieni ja heikko koko maailman mittakaavassa. Yhden ihmisen elo on vain häivähdys.

Mutta mitä rumempaa jälkeä ihminen saa aikaan, sitä kauniimmalta näyttää luonnon ylivalta. Ystäväni kävi Prypjatissa, Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden autioittamassa kaupungissa, jossa vakituisena asukkaana on enää luonto. Säteilyn saastuttamat metsät ja maaperä pitävät ihmisen poissa pitkään, ja muistona ovat enää kerrostalot, koulut, paikalleen ruostunut huvipuisto.

Elämälle kuuluu silti hyvää: kasvit murentavat hiljalleen betonia, tunkeutuvat maailmanpyörän laitteistoon, joessa liikkuu valtavia monneja. Elämä ei pääty ihmisen virheisiin.