Atjärven ja Lapinjärven rajalla Orimattilassa ei näytä kummoiselta; pusikkoa, peltoa ja vähäinen Virmajoki laiskana uomassaan. Luontomatkailuopas Tuomo Kesäläinen tietää kuitenkin salaisuuden. Hän viittaa kulkemaan harvennetun talousmetsän läpi nuoreen helisevään haavikkoon. Puiden lomasta alkaa hahmottua Mäyrämäen kallion harmaa muuri. Päästyään kallion luo mies kääntää kylkensä sille – ja hivuttautuu kiven sisään!

Luonnon muovaama oviaukko on vain puoli metriä leveä. Korkeutta sillä onkin riittämiin, noin kaksikymmentä metriä.

”Peremmälle”, kehottaa Kesäläinen vuoren sylistä. ”Täällä ovat isot voimat jyllänneet.”

Maakellarin viileä ilma virtaa vastaan. Käytävä tekee 90 asteen mutkan, jonka takaa avautuu mahtava rotko, lajinsa tyylipuhdas edustaja. Se on syntynyt joskus ammoin, kun rapakivipitoisesta kalliosta on retkahtanut erilleen siivu. Kaukana ylhäällä on siivun laki ja siinä iäkäs mutta pienikokoinen honka. Seinät ovat sammaleesta vihreät ja tasaiset kuin kirveellä lyödyt. Kallioimarre kurottaa kohti.

Mäyrämäen rotkon reunat ovat äkkijyrkät.

Rotko on Ruoveden kuulua Helvetinkolua näyttävämpi, koko eteläisen Suomen hienoimpia. Silti se on pysynyt tuntemattomana. Maisema ja kartat eivät anna siitä vihiä, eivätkä edes seinämiä hyvin vainuavat kalliokiipeilijät ole sitä jälkien puuttumisesta päätellen löytäneet.

Juhannuksesta lähtien paikka sijaintineen on kuitenkin ollut julkistettua tietoa, sillä se on yksi Kesäläisen ja geologi Aimo Kejosen kirjan Suomen rotkot (Salakirjat 2014) kohteista. Noin 30 000 reissukilometriä vaatinut suur­urakka tuotti tiedot 500 rotkosta, joista 151 on esitelty teoksessa.

Kapua Mäyrämäen syvyyksiin

Mäyrämäen uumenissa

Edelleen jatkuvan rapautumisen voimasta kuilun pohja on täyttynyt särmikkäistä paasista. Niiden keskellä on mentävä kieli keskellä suuta. Hapuilu palkitaan. Pohjalta paljastuu erillinen kellarikerros, suuaukko luolaan. Sitä Kesäläinenkään ei ole aiempien käyntiensä lumisissa oloissa havainnut, vaikka on rotkojen lisäksi omistautunut nimenomaan luolille.

Kymmenmetrinen luola alkaa ahtaasti, mutta avartuu seisomakorkuiseksi. Tila on poikkeuksellisen tasa­seinäinen ja pimeä, nähtävyys itsessään. Ulostepipanoista päätellen luola on miellyttänyt lepakkoja.

Pelätyt ja kunnioitetut rotkot

Palataan päivänvaloon. Miksi tuntuu kuin joku tarkkailisi? Mäyrämäen rotkossa on seinämä, josta voi hahmottaa ihmiskasvot. ”Tuima isäntä”, toteaa Kesäläinen profiilista. Hän on perehtynyt rotkoihin liitettyihin runsaisiin tarinoihin, osin haastattelemalla vanhoja ihmisiä.

Jo monien rotkojen nimet – esimerkkeinä Hitonhauta, Hiidenkattila ja Pirunkenkä – kertovat, että ne eivät olleet mitä tahansa paikkoja. Zacharias Topelius pelotteli Hiiden asuvan näissä autioiden vuorten välisissä syvänteissä, Hiitoloissa. Ja miksi ei olisi asunut, sillä rotkoissa kamara tuntuu tapailevan alisen maailman piiriä.

”Rotkoja pelättiin ja kunnioitettiin. Usein ne kierrettiin kaukaa.”

Vahvoille sopivat vahvat paikat. Tietäjät harjoittivat rotkoissa muinaista ammattiaan. Rotkot palvelivat myös ”metsäsairaaloina”. Kansanparannuskäytäntöihin rotkoissa kuului yrttilääkinnän lisäksi ”porttien” läpäisy eli syntejä karistava nöyrä vääntäytyminen paasien alta sekä – niin kuin Juankosken Helvetinkuopalla – vesihoito parantavalla lähteellä. Rautavaaran Pumpulikirkossa hoitotyö jatkui 1900-luvulle.

Mäyrämäen rotko jatkuu 15 metriä syvään luolaan.

Kummitustarinoita on myös nykyajalta. Saariselän Rumakurussa kaahaa päätön moottorikelkkailija ja Pääsiäiskurussa valittavat sinne 1990-luvulla kuolleet sveitsiläiset matkailijat. Marttilan Lotikonkellarissa itkevän paimentytön henki taitaa olla tuulen omituinen ulina, jonka Kesäläinenkin on kokenut. Yhtä paikkaa hän kuitenkin kavahtaa sydänjuuriaan myöten: se on Mikkelin Rakovuoren rotko.

”Sanotaan, että siellä asuu ihmisiä vihaava henki. Ystäväni, geologi Aimo Kejonen yritti neljä kertaa päästä rotkolle, mutta milloin iski moottoririkko, sairastuminen tai ukkosmyrsky. Yhden porukan gps-paikannin näytti parisataa kilometriä harhaan. Itse kaaduin siellä ja mursin kylkiluuni.”

Mäyrämäen rotkossa riivaajina ovat vain pienet inisevät hyttyset, mutta ne ajavat jatkamaan matkaa.

Rotkoissa rehottaa monimuotoinen lajisto

Suomen todellisena rotkokeskittymänä Kesäläinen suosittelee Pelkosenniemen Pyhätunturin aluetta, missä on kymmenisen jylhää kurua. Silti joka puolella Suomea on epäilemättä komeita, mutta käytännössä yhä tuntemattomia rotkoja.

Rotkojen kasvillisuus on rikasta.

Lajistollisesti rotkot ovat kaikkea muuta kuin autioita paikkoja; päinvastoin ne ovat ympäristöään rikkaampia. Korkeuserot voivat muodostaa lyhyelle matkalle hyvin erilaisia kasvupaikkoja yläosien kuivasta paahdeympäristöstä pohjan rehevyyteen. Pohjoisessa rotkojen tasainen pienilmasto voi mahdollistaa vaateliaiden eteläisten lehtolajien kasvun. Usein rotkoissa pulppuaa lähde ja retkottaa lahopuita.

Pelkästään rotkoissa kasvavia putkilokasveja ei Suomessa silti ole, kertoo kasvitieteilijä Henry Väre.

”Kasvupaikkoina rotkot ovat luonteeltaan kallionalusia. Tällaisiin oloihin erikoistuneita lajeja ovat muun muassa hajuheinä, myyränporras, kalkki-imarre sekä monet suuret saniaiset.”

Rotkoilla ei ole myöskään omia sammallajeja, mutta niissä viihtyy hyvin harvinaista kallioseinämälajistoa niin jäkälistä kuin sammalistakin. Turun Ispoistenkalliolla louhukehräjäkälän löytyminen johti kiipeilykieltoon.

Tuomo Kesäläinen Näsinkiven rotkossa Porvoossa. Kuva: Susanna Kekkonen

Porvoon Näsinkivessä on avohaava

Seuraavaksi suuntaamme Porvooseen. Juuri ennen kaupunginsiltaa jää vehmaiden vaahteroiden kätköihin Näsinkivi. Se on valtava siirtolohkare, johon on revennyt avohaava, rotko. Kiven isomman puoliskon päälle on rakennettu aikoinaan näköalatasanne. Voi kuvitella, kuinka täällä ollaan oltu parhaat päällä, viritelty yhteislauluja ylioppilaslakeissa, juotu kahvia posliinikupeista – ihailtu luonnontöitä tyylillä.

Aivan Porvoon kupeessa on Näsinkiven siirtolohkare ja
rotko.

Eräänä Kesäläisen tehtävänä on palauttaa paikallisten luonnonmuistomerkkien arvostus. Jos samalla rinnassa häivähtää kotiseutuylpeyttä, ei se haitaksi ole.

Rotkoihin on myös liittynyt kapinallisuuden ja omavaltaisen vapauden tuntua. Näsinkivelläkin on poltettu koulukirjoja. Nurmeksen Hiidenportin rotkossa piileksi jatkosodassa asepalveluksesta luistaneita käpykaartilaisia, mutta jo aiemmin Höljäkän vapaakomppaniana tunnettu metsärosvojoukkio. Kautta maan on monia rosvorotkoja. Lapin kuruissa piilottelivat porovarkaat.

Sota-aikaan rotkoissa piileskeltiin ja niitä muutettiin piilokorsuiksi.

Rotkotarinat liittyvät usein myös kriisiaikoihin. Isovihan kauheuksien aikana piileksittiin kymmenissä rotkoissa ympäri Suomen. Kapeita rotkoja muutettiin piilokorsuiksi rakentamalla niihin katto. Näin tehtiin esimerkiksi Savitaipaleen Ukkovuoren rotkossa, jonka pienemmässä, katetussa naapurirotkossa kätkettiin karjaa.

Aikaa piti vielä vieriä ennen kuin rotkoista tuli romantiikan myötä muodikas juttu; nähtävyyksiä niin kuin Näsinmäellä.

Pirunpesässä aukeaa oma maailmansa

Matka jatkuu Hollolan Tiirismaalle. Mäki on Etelä-Suomen korkein, 223 metriä merenpinnasta. Sen huipulla on maamme huiskein rakennelma, 327-metrinen radio- ja tv-torni, joten perille suunnistus on helppoa. Paksusammaleinen kuusimetsä kivikkoineen ja suppakuoppineen sopisi peikkojen hippoihin, mutta vasta alueen rotko, Pirunpesä, tyhjentää ihastelupajatson. Näkymä on kuin ulkomailta, jostain vuoristosta. Piste iin päällä on edustan salamyhkäinen lammikko.
Retkivinkki Tiirismaalle

Kurkkaa pirunpesään ja tervehdi pohjantikkaa Hollolan Tiirismaalla

Magmasta kaksi miljardia vuotta sitten jähmettyneessä kalliossa näkyy syvä muinaisuus kivettyneinä aaltoina. Rotkon äkkijyrkät seinämät ovat 5–20-metrisiä ja jatkavat rapautumistaan näyttäviksi kvartsiittilohkareiksi. Rotko huuhtoutui irtomateriaaleista mannerjäätikön perääntymisvaiheessa, kun sitä myöten purkautui paikallinen jääjärvi Baltian jääjärveen.

Suomen ehkä yleisin rotkoryhmä on geologi Kejosen mukaan nimenomaan jäätikköjokikurut eli sulamisvirtojen perkaamat uomat. Tavallisia ovat myös jäätikön puhdistamat siirros- ja murroslinjat. Iäkkäimmät rotkoista – kuten Kevon kanjoni – ovat kymmeniä tai jopa satoja miljoonia vuosia vanhoja lohkoliikuntojen ja jokien muovaamia.

Lisäksi niin jäätikkö kuin maanjäristyksetkin ovat repineet kamaraan syviä ja kapeita rakorotkoja. Tällaisia ovat muun muassa Puumalan Kristuksen hauta ja Maskun Härmälän rotko. Rotkoihin voi varauksin lukea myös raviinit, jotka virtavesi on syönyt pehmeisiin maalajeihin jääkauden jälkeisellä ajalla – esimerkkinä Someron Häntälän notkot.

Hollolan Pirunpesän rotko on aluksi laakeaa “portaikkoa”, mutta sitten sen edessä on ahdas sisäänkäynti.

Uskaltautukaamme Pirunpesään. Rotko on rinnettä. Alkunousu on laakeampaa ”portaikkoa”, mutta sitten edessä on ahdas sisäänkäynti, josta kulkeakseen täytyy laskeutua pari metriä alempaan kuiluun. Joku on raahannut tikkaiksi pari puunrunkoa. Muu maailma elon­äänineen ja suvituulineen kaikkoaa pois.

”Tällaiset paikat ovat aina mykistäviä. Tulee harras pyhän paikan tunnelma”, Kesäläinen sanoo.

Ollaan perillä. Siltä ainakin pitkään tuntuu.