Sain tupaantuliaislahjaksi anopilta Kaarina Valoaallon runon, jossa todettiin, kuinka on päätöksestä kiinni kuulua jonnekin: ”saada se mukautumaan ruumiiseensa, nämä talot, kujat ja portinpielet.”

Muistan runon herättämän ristiriidan. Meillä oli hyvä, juuri ostettu talo ja iso piha, mutta en tuntenut niitä kohtaan syviä tunteita saati aikonut asua oululaisella esikaupunkialueella niin pitkään, että niitä syntyisi.

Meni kymmenen vuotta ja tunteita on. On suurta rakkautta tontin kahteen pihlajavanhukseen, pihan yli kurkotteleviin lehtikuusiin ja järvenrannan mänty­matriarkkaan. Ja lenkki­polun tummanvihreään kuusikkoon, sirpaleeseen vain, mutta hienoon!

Kesällä lähistöllä sijaitsevan vilkkaan tien ja asuinalueen välistä hakattiin alle parikymmentä metriä leveä suojametsävyöhyke, sillä tien viereen rakennetaan meluvalli. Monet asukkaat kimmastuivat sosiaalisessa mediassa. Kaistale oli ollut koiranulkoiluttajien jatkuvassa käytössä. Puiden välissä kulki polku, joka pysyi talvellakin auki.

”Eikö metsä itsenään olisi vaimentanut ääniä”, yksi keskustelijoista kummasteli. ”Nyt tilalle tulee ruma valli.” Näennäisen mitättömällä metsäsuikaleella oli kulkijoilleen suuri merkitys.

Seuraavana metsänhoidollisten toimenpiteiden alla on lenkkipolun tummanvihreä kuusikko.

Kaupunkimetsät elävät murroksessa. Yhtä aikaa julkaistaan tutkimuksia, joissa korostetaan lähiluonnon merkitystä hyvinvoinnille. Luonto edistää lasten terveyttä ja immuunipuolustusta. Mitä monimuotoisempia metsiä läheltä löytyy, sitä parempia mikrobikylpylöitä ne ovat aikuisellekin. Jo ikkunasta näkyvä luonto lisää hyvinvointiamme.

”Kaupunkimetsät elävät murroksessa.”

Ja samaan aikaan päättäjien ja viranhaltijoiden takaraivossa elää yhä ajatus siitä, kuinka kaupunkimetsiä pitää uutterasti hoitaa. Suomen suurin kuntametsien omistaja Oulu odottaa ”maltillista” taloudellista tuottoa myös ulkoilu- ja virkistymetsistä. Siitä huolimatta, että jo yli puolet kaupungin metsistä on määritelty talousmetsiksi.

Tulevaisuuden kaupungeista houkuttelevimpia tulevat olemaan ne, jotka osaavat yhdistää asutuksen ja monimuotoisen luonnon. Ei kenties helppo tehtävä, mutta yrittämisen arvoinen.

Muun muassa metsäteollisuuden rahoittama Metsien Suomi -lobbauskampanja julistaa, kuinka suomalaisten etäisyys lähimpään metsään on keskimäärin 700 metriä. Olen joskus miettinyt, johtuuko kärkisijoituksemme maailman onnellisuustilastossa siitä.

Luontoa on niin lähellä ja se kaataa meihin hyvinvointia tietämättämme. Kunhan emme vain kaada sitä.