Astelen metsäpolkua suuren kuusikon suojissa. Mukanani on pussillinen vaaleaa leipää ja läskiä. Olen viemässä kuukkelikorven asukkaille jouluevästä. Töyhtötiaispari ehtii paikalle ensimmäisenä. 

Vuoden lyhimmät päivät ovat metsän eläimille vaikeita. Aikaa ravinnonetsintään ei tahdo olla riittävästi. Tavallisesti joulukuu on Heinäveden Vihtarissa valkoinen, mutta nyt lunta ei vielä ole. Se helpottaa tiaisten, puukiipijän, hippiäisen ja muiden talvilintujen ravinnonhankintaa. Puun kyljeltä tarjoiltu rasva on silti niillekin lottovoitto. Molemminpuolinen ilo

Vislaan ja odottelen. Hetken kuluttua myös kuukkelipari löytää tarjoilun. Paikka on molemmille tuttu; joka vuosi sama kuusi. Voin helposti kuulla kuukkelipariskunnan kukerruksessa kiitoksen.

Kuukkeli muistaa herkkujen tarjoilupaikan. Kuva: Risto Puranen / Vastavalo

Joululahjoja eläimille

Jouluna on jo pitkään ollut tapana auttaa luonnon eläinystäviä. Jäniksille on kaadettu haavanrankoja kaluttavaksi, kauriille on tarjottu heinää ja varpusille siemeniä.

Vanhin metsäneläinten ruokintapaikka lienee kuitenkin ollut uhrikuppi tai seita. Ennen kristinuskon aikaa oli yleistä uhrata metsän jumalille. Tavallista oli viedä esimerkiksi jyviä, rasvaa tai saaliseläimen verta pyhään paikkaan; uhrilehtoon, kiveen hakattuun uhrikuppiin tai seitapaaden koloon. Jos uhraajan onni ei aina uhrilahjasta parantunutkaan, niin ainakin metsän asukit saivat aterian.

Kynttilälyhty luo tunnelmaa hämärään päivään.

Kuukkeli oppi varmasti hyödyntämään pyhien paikkojen tarjoilua. Ja mistäpä me tiedämme, vaikka siihen aikaan metsämiehen sielu olisi uskomuksen mukaisesti siirtynytkin hämyisässä metsässä vilahtavan kuukkelin hahmoon.

Metsämiehen sielun uskottiin siirtyvän kuukkelin hahmoon.

Kauralyhde oli yleinen jo sata vuotta sitten. Taustalla vaikuttivat muinaisuskonnot, mutta pian myös silkka lintujen auttamisen tuoma ilo. Kuukkelin vierailu joululyhteellä oli odotettu tapaus jo 1930-luvun Vihtarissa.

Kaikkea eläinten auttamista ihmiset eivät suinkaan tee hyvää hyvyyttään. Vähän vahingossa on erityisesti hirvijahtien yhteydessä tultu ruokkineeksi esimerkiksi korppeja, kettuja ja ahmojakin. Samalla tavalla vahingossa sai vaivaispäästäinen jo pari vuosisataa sitten herkullisen kärpäsaterian; kiipeämällä hirsitalon seinänrakoon popsimaan talvehtivia kärpäsiä. Eipä ole vaivaispäästäinen hylännyt vanhaa taloamme tänäkään vuonna.

Yolanda-lammas nauttii Jaana Sulkavan rapsutuksista, nuoremmat saavat odottaa vuoroaan.

Ihmisten ja kotieläinten ravintoa verottaneet myyrät ja hiiret ovat puolestaan ruokkineet petoja: kärppiä, lumikoita ja varpuspöllöjä. Eikä myyränkään ole aina tarvinnut pihistää ateriaansa, sillä kotitonttu, saunatonttu, riihitonttu ja muut tärkeät pihapiirin järjestystä ylläpitävät olennot saivat aikoinaan nekin oman jouluruokansa.

Onkohan olemassa lampolatonttua? Ainakin lampolan nurkassa ripsahtaa välillä lupaavasti. Harmi, että tonttuja näkee nykyään kovin harvoin, harvemmin kuin vaivaispäästäisiä, sillä joulu taisi olla oikeiden tonttujen aikakaudella nykyistä juhlavampi. Ainakin syksyn yli varastoidut juurekset olivat joululaatikoissa makeampia kuin nykyään.

Kaskisavujen aikaan

Kuukkelimetsästä palatessani huomaan polun kupeella ikivanhan neliskanttisen kuopan: nauriskuoppa. Keskitalven hämärässä päivässä ajatukset kulkeutuvat väkisinkin kaskiviljelyn aikaan. Puita kaadettiin kuivumaan ja poltettiin myöhemmin kaskena. Paloalueella viljeltiin ruista ja kaskinaurista. Ne kasvoivat tuhkassa hyvin, mutta muutamassa vuodessa ravinteet oli käytetty ja piti polttaa uusi kaski.

Nykykäsityksen mukaan kaskiviljely tuhlasi metsää, mutta vain pari vuosisataa sitten vaihtoehtoja ei ollut. Talven yli oli selvittävä, ja varastojen hankkimisessa kaskiviljely oli ”taloudellisesti käyttökelpoisinta tekniikkaa”.

Metsiä tuhlaava kaskenpoltto kiellettiin, ja historiankirjojen mukaan se loppui Savossa jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Todellisuudessa se jatkui syrjäseutujen elävänä perinteenä aina 1950-luvulle saakka. Esimerkiksi Heinäveden Vihtarin luonnonsuojelualueen viimeinen kaski poltettiin 1949, ja viereisessä kylässä viimeiset kaski­savut kohosivat vielä 1952–53. Kaskenpolttajia on yhä keskuudessamme, ja nyt niistä savuista uskalletaan jo kertoa.

Joulun aikaan nauriskuopalla oli elämää. Nauriit oli syksyllä peitelty kuoppaan havuilla. Lumen alla ne säilyivät hyvinä vuodenvaihteen tienoille saakka. Viimeistään jouluna hevonen valjastettiin nauriiden hakuun. Niistä tehtiin joululaatikkoa, mutta pääosa tuoresäilötyistä juureksista päätyi lehmien ja lampaiden joulunajan herkkuaterioille.

Nauriit oli syksyllä peitelty kuoppaan havuilla. Lumen alla ne säilyivät hyvinä vuodenvaihteen tienoille saakka. Sekä nauris että lattu kuuluivat joulunajan herkkuihin. Kuva: Shutterstock

Nauriskuopan antimien avulla kotieläimet selvisivät heikon talviruoan aiheuttamista puutoksista aina kevään ensimmäisiin vihreisiin saakka. Ja kun touhuttiin, myös metsän eläimille jäi jotakin. Kyydistä pudonnut naatti tai kuopan reunalle jäänyt myyränsyömä kara ravitsi jotakuta muuta lyhyen talvipäivän ravinnon­etsijää. Ja eiköhän kuopassa odottaneella nauriskasalla vieraillut ainakin myyräkansaa jo pitkin syystalvea.

Kerppuja kylläkseen

Vähän ennen kotitielle saapumista huomaan heikkoa, hädin tuskin erottuvaa kajastusta kaatuneen puunjuurakon hiekkapenkasta. Tai ehkä mielikuvitus vain härnää? En erota, kasvaako juurakon alla valoa heijastavaa aarnisammalta. Ajatelkaa oikeiden maahisten aikaa; kun kulkijan lyhty heijasti pimenevässä metsässä kajoa kannon alta, siellä oli varmasti tontun tai maahisen koti – aarnisammalta kun ei silloin vielä tunnettu.

”Joulunviettomme alkaa jo toukokuussa”, lauloi Juice Leskinen. Maalaistalossa joulunviettoon valmistautuminen alkaa tosiaan jo silloin. Kesällä tehdään talvieväitä: heinää lehmille, kerppuja lampaille ja kasvimaan antimia ihmisille.

Kerput ovat lehtipuiden kuivattuja oksanippuja. Ne kerätään alkukesällä. Kuivaus säilyttää lehtien vitamiinit ja kivennäisaineet, ja kerput ovatkin talvella lampaiden herkkua. Oksaniput olivat eläimille tärkeä ravintolisä jo ammoin, mutta tuskin monipuolisempaa ja märehtijän monimutkaiselle ja herkälle ruoansulatuselimistölle sopivampaa lisäravinnelähdettä on vieläkään keksitty. Lehtipuuvesaikkoa puskee joka pellonlaidassa, joten huipputuotetta on saatavilla yllin kyllin.

Mattilan tilan isäntä Risto Sulkava työn touhussa. Kesällä kuivatut lehtikerput ovat talvella lampaiden herkkua.

Jouluna Vihtarin Mattilan tilan lampaat – alkuperäistä suomalaista kantaa olevat kainuunharmakset – saavat kerrankin kerppuja kylläkseen. Heinää on tarjolla aina, mutta kerppuja lähinnä herkkuhetkiin ja tiineille uuhille. Kun kerppuja haetaan ladosta, jäljille jää aina myös narskuteltavaa jäniksille. Tietysti lampolaan viedään myös joulukuusi tai joulumänty, jota lampaat rouskuttavat. Pihkapuu lienee ikivanha tapa torjua sisäloisia, ja tuo vaihtelua kuivamuoniin. Lampolassa käyskentelevät maatiais­kanat saavat nekin jouluherkkuja: puuroa ja kostutettua leipämössöä.

Rukin hurinaa

Kun kerimme lampaat ensimmäistä kertaa, oli käsissä mitä hienointa villaa. Villasta virisi emännän uusi harrastus ja pimeiden talvi-iltojen ilo: villan kehruu.

Vintiltä se löytyi. Rukki oli rakennettu Oravin sorvaamossa, ehkä sata vuotta sitten. Kaikki tykötarpeetkin löytyivät; karstat, puolat, ämmä, neidot, lyhty, nyöri, poljin, viipsinpuu…

Myöhemmin rukki osoittautui huippuyksilöksi. Se pyörii hiljaisella, rauhoittavalla äänellä ja ilman erityisiä säätötarpeita. Ja kauniisti ootrattukin se on. Ootrauksen ajatus piti ihan selvittää. Siinä jäljiteltiin maalaamalla jonkin ”hienomman” puulajin kuviointia. Ja niin suomalainen koivu muuttui jalopuuksi.

Kansalaisopiston kurssi opetti kehruun alkeet, ja lankaa alkoi syntyä: valkeaa, harmaata ja mustaa, lampaiden värien mukaan. Aikanaan Mattilan tilalla oli erikseen kehruumummo. Hän hankki asumisensa ja ruokansa kehräämällä. Rukki pyöri kuulemma vähän vinhempaa tahtia kuin nykyemännällä, mutta kyllä kotituoteteollisuus nytkin lankaa tuottaa.

Tilaamalla tuet Luonnonsuojeluliiton työtä

Anna hyvän mielen joululahja – tilaa Suomen Luonto!

Ensimmäisen talven villat ovat jo saaleina, joiden jokaisesta raidasta tunnistaa villan alkuperäisen omistajan. Tuo valkea on Judith – Pirjon kummilammas, harmaa on Jazz, ja musta pässi Kosmos kantoi tuon raidan villat. Jalokiven terävänmustasta erottuu vielä utuisenmusta raita; vanha-lady Yolanda. Se joutui poistoon isommalta tilalta, koska ei tuottanut jälkeläisiä. Vaan kuinka ollakaan, meillä Yolanda tekaisi ensimmäisenä keväänään potrat kaksoset. Ja hyvin se karitsansa hoiti, imettikin syksyyn saakka. Eläkepäivät joutavat siis odottaa.

Rukki pyörii hiljaisella, rauhoittavalla äänellä.

Luonnonvärit villoissa hurmasivat ja hulluunnuttivat. Kesän korvalla emäntä hankki meille vielä ruskean pässin, Leonbergin. Jos Leonberg nyt syysyössä hoiti hommansa, ensi keväänä Vihtarin niityillä kirmailee ties minkä värisiä karitsoita. Ruskea on kainuunharmailla harvinaisin värisävy. Pienikin katras voi olla tärkeä geeniperimän säilyttäjä.

Mutta nyt joulu on jo ovella. On aika kääriytyä omien lampaiden villasta kehrättyyn ja kudottuun saaliin. Ei haittaa vaikka yli 200-vuotiaan talon hirsiseinien väleistä vähän vetäisikin. Eihän seinien koloja voi tyystin tukkiakaan, sillä miten vaivaispäästäinen silloin pääsisi kärpäsjahtiin? Eikä sitäkään voi tietää, jos vaikka jossakin ikivanhassa kolossa vielä asustaisi se melkein viimeinen, äärimmäisen uhanalainen, kodin rauhaa vartioiva kotitonttu.

Hiljaisuus. Kynttilä. Takkatuli. Hirsiseinät ja valtavat kattoa kannattelevat poikkihirret. Eläimet niin metsässä kuin lampolassakin on syötetty. Tuli lämmittää, ja sysipimeässä illassa hurisee rukki. Vihtarin Mattilan tuvassa on helppo vaipua vanhan­ajan joulun tunnelmaan. Puuttuu enää joulupuuron tuoksu, piparit ja läheiset joulunviettäjät.