Koiran kanssa retkeilemässä – Lähdimme tuulettamaan vaelluskenkiä ja tassuja Kainuun sinisille vaaroille
Itikat iskevät heti kimppuun, mutta Jäynä-koiraa se ei haittaa. Se on innoissaan, sillä olemme pitkän kaupunkikevään jälkeen taas Kainuussa. Edessä on uusi polku hajuineen ja koko päivä aikaa seikkailuun.
Pikkuruisella parkkipaikalla meitä ympäröivät suuret naavaiset kuuset. Pujahdamme oksien välistä kapealle polulle.
Metsä on yöllisen sateen jäljiltä vielä märkä. Kuva Mari Pihlajaniemi
Nelijalkainen retkikumppanini on vanha konkari, se on kantanut omaa reppuaan vuosien kuluessa niin päiväretkillä kuin pidemmillä tunturivaelluksillakin.
Kantoreput ovat kiinni tukevissa valjaissa, ja valjaista lähtee joustava köysi, joka on kiinni minun vyössäni. Vetosysteemi on tarkoitettu canicrossiin eli koirajuoksuun, mutta se on mainio myös pidemmillä kävelyretkillä. Vyön avulla käteni jäävät vapaaksi ja saan vetoapua.
Koirani on melko suuri, se saa vetää minua luvan kanssa, ja niin se myös mielellään tekee. Olen havainnut itselleni parhaaksi jalkalenkillisen vetovyömallin, jossa leveä vyöosa asettuu lantiolle, eikä veto siksi rasita selkää.
Joustava vetoköysi on myös ehdoton, koska se vaimentaa nykäyksiä. Köyden pituus kannattaa miettiä maaston mukaan – liian pitkä on hankala, mutta kivikkoisessa tai muuten vaikeakulkuisessa maastossa naru ei saa olla liian lyhyt, jotta koiran ja ihmisen väliin jää tilaa ja ihminen näkee, mitä jalkojen edessä on.
Vetävä koira kannattaa opettaa siihen, että se vetää vain luvan saatuaan. Hankalassa maastossa on erityisen kätevää, jos on muistanut opettaa koiran kulkemaan käskyllä myös takanaan.
Jäynä pysähtyy nykyään automaattisesti, jos edessä on jyrkkä ja kivikkoinen alamäki. Se huokaa syvään ja katsoo minua kuin sanoakseen: ”Tämä on nyt sellainen mäki, että sinä kuitenkin taas kompuroit”. Sitten se siirtyy pyytämättä taakseni kävelemään.
Siikavaaralla tällaisia paikkoja tulee vastaan useampia.
Jäynä kantaa repussaan retkillä omat ruokansa. Kantorepun paino pitää suhteuttaa paitsi koiran kokoon, myös sen kuntoon. Kuva Mari Pihlajaniemi
Siikavaara löytyy Kainuun läntisen vaarajonon pohjoisosasta, Puolangan kunnasta. Alueen korkein kohta kohoaa yli 380 metriin. Täällä on rinteitä ja laaksoja, lampia ja puroja, lehtoja, lähteiköitä ja lettosoita. Kalkkivaikutteinen maaperä tekee kasvilajistosta mielenkiintoisen.
Suojellun alueen läpi kulkee parinkymmenen kilometrin mittainen merkitty reitti, joka on nimeltään Siikavaaran sienipolku. Polku on nimensä veroinen, sillä olen kuullut, että syksyisin saaliit voivat olla melkoisia. Nyt olemme sienimielessä liikkeellä vähän turhan aikaisin, polun laidoilla nököttää vain jokusia yksittäisiä punikkitatteja.
Sienipolun lisäksi alueella on lyhempi rengasreitti, joka kiertää geologisesti arvokkaan Kometon jyrkänne- ja rakkakivikkoalueen.
Paikka on mainio vaikkapa viikonloppuretkelle. Reittien lisäksi täällä on myös useita laavupaikkoja, mutta Metsähallitus kykenee ylläpitämään niistä nykyisin enää kahta. Jos jollekin muista laavuista mielii tulistelemaan, kannattaa ottaa omat puut mukaan.
Oravan ravintola. Kuva Mari Pihlajaniemi
Pysähdymme evästauolle Aapronlammen laavulle. Se on yksi niistä laavuista, joita Metsähallitus ei enää huolla. Puuliiteri on tyhjä, mutta itse laavu hyväkuntoinen.
Laavun vieressä lammella kaksi telkänpoikasta harjoittelee sukeltamista. Ainakin toinen löytää jotain syötävää ja nousee ylpeänä sukelluksista märkä eväs nokasta roikkuen.
Irrotan reput koiran valjaista ja lasken omankin reppuni maahan. Istahdan alas ja kaivan eväät esiin. Jäynä kiertyy kerälle ja laittaa silmät kiinni. Se avaa ne vasta kun olen jo melkein syönyt sämpyläni, sillä se tietää retkillä saavansa aina viimeisen palan.
Suosituissa kansallispuistoissa retkeiltäessä on hyvä jos koira osaa tulipaikoilla odotella vähän sivummalla puussa kiinni, sillä ruuhkaisen nuotion luona hääräävä ja makkaroita kärttävä otus on turvallisuusriski.
Täällä ruuhkaa ei ole. Koko päivänä emme näe ketään muuta ihmislajin edustajaa, ja kasvillisuus joka peittää polut paikoin lähes kokonaan paljastaa, että tämä heinäkuinen hiljainen lauantai ei liene mikään poikkeus.
Emme me silti yksin ole. Äkkinäinen pyrähdysääni kertoo, että arka pyy on lymyillyt lähikuusen kätköissä. Orava, vanhojen kuusten ystävä sekin, naksuttelee kiivaasti jossain päidemme yläpuolella. Vähän myöhemmin huomaamme pohjansirkkuperheen. Toinen vanhempi varoittelee kuuluvasti nuorisoaan, joka tuoreesta lentotaidostaan innostuneena räpistelee latvuksissa.
Luonnoneläimet tunnistavat koiran ja minut petoeläimiksi ja käyttäytyvät sen mukaan. Ihminen ja koira häiritsevät arkoja otuksia aina – halusimme me sitä tai emme – ja siksi meidän pitää toimia niin, että me viemme täällä mahdollisimman vähän tilaa.
Koiran ja omistajan etiketti suojelualueille – näin huomioit luonnon ja toiset kulkijat
Koira tulee pitää luonnonsuojelualueilla ja kansallispuistoissa aina kytkettynä. Koiran irtipito paitsi rikkoo lakia, on haitaksi luonnoneläimille.
Vaikka koira ei olisi tippaakaan kiinnostunut eläinten jahtaamisesta, se voi aiheuttaa esimerkiksi maassa pesivien lintujen poikasten kuoleman. Lintuemot eivät tiedä, onko koira kiltti vai ei, sen tullessa liian lähelle ne usein joko pakenevat tai yrittävät houkutella uhan kauemmaksi pesästä. Tällöin poikaset jäävät suojattomina maahan, jolloin ne kylmettyvät tai päätyvät jonkun toisen pedon suuhun.
Maailmalla on tutkittu retkeilyn vaikutuksia lintuihin ja havaittu, että linnut vähenevät suosittujen reittien läheisyydestä – niitä häiritsee jo pelkästään ihmisen läsnäolo. Jos yhtälöön lisätään vapaana juoksenteleva koira, ulottuu häiriö vielä laajemmalle.
Luonnonsuojelualueilla kuoppien kaivaminen sekä keppien ja risujen repiminen ovat kiellettyjä. Tämä koskee myös koirakansalaisia, joten nämä leikit on syytä jättää muihin paikkoihin. Lahopuulla on tärkeä rooli metsässä, ja retuuttamalla keppejä ja kantoja koira voi tuhota monien uhanalaisten lajien kodit.
Kukaan ei tykkää astua kakkaan edes kansallispuistoissa, joten kohtelias koiranomistaja pitää polut puhtaina. Metsähallituksen ohjeiden mukaan riittää, että metsässä huitaisee jätökset vaikka risun avulla sivummalle. Piha-alueilla, kuten opastuskeskusten luona, on syytä turvautua kakkapussiin ja roskakoriin.
Osaan autiotuvista saa tuoda koiran, osaan ei. Opas- ja avustajakoirille kaikki tuvat ovat sallittuja. Lemmikkikoiran kanssa retkeilevän on syytä tarkistaa etukäteen tupien säännöt, jos suunnittelee niissä vierailevansa. Yöpymistä ei kuitenkaan kannata jättää kokonaan tupien varaan vaan ottaa matkaan myös teltta tai muu oma majoite. Autiotuvissa on kirjoittamaton sääntö, jonka mukaan aikaisemmin tullut antaa aina tilaa myöhemmin tuleville. Se perustuu ajatukseen siitä, että tuvat tarjoavat tiettömien taipaleiden takana suojaa ja turvaa sitä kipeimmin tarvitseville. Jos paikalle saapuu esimerkiksi huonossa kelissä, märkänä ja väsyneenä, pahasti allerginen henkilö, on koiran kanssa retkeilevän kohteliasta väistää silloinkin kun tilaa olisi kaikille.
Ikivanha raita on metsän kuningatar. Kuva Mari Pihlajaniemi
Siikavaaraa asuttaa tyypillinen vanhan metsän ja soiden lajisto. Täällä voi tavata vaikkapa huuhkajan, hiiripöllön, pohjantikan, pikkusiepon tai Itä-Suomen vanhojen metsien harvinaisuuden: sinipyrstön. Nisäkkäistä alueella liikkuu esimerkiksi saukkoja, karhuja, ilveksiä ja toisinaan susikin.
Vaaranrinteiden puusto on monipuolista. Karut, lähes tunturikoivikkoa muistuttavat lakimetsät vuorottelevat rinteiden ja laaksojen rehevämpien kosteiden puronvarsien kanssa.
Eräällä rinteellä pysähdyn ällistyneenä. Edessäni nousee ikivanha puu, jollaisia ei nykyisin tapaa kuin kaupunkien puistoissa. Puolittain odotan sen alkavan hitaasti humisten puhua tai lähtevän naristen liikkeelle, sillä se on kuin ilmetty Entti Taru sormusten herrasta -romaanista. En muista koskaan aiemmin nähneeni tuollaista raitaa.
Se on selvä metsän kuningatar, mutta Siikavaara on täynnä muitakin arvokkaita vanhuksia: kuusia, koivuja, haapoja ja raitoja.
Tämä paikka on ehkä monen mielestä syrjässä, mutta täällä on jotain, mitä löytää nykyään harvoin: todellinen rauha ja hiljaisuus. Annamme Jäynän kanssa lämpimän suosituksen.
Jos rakastat vanhaa metsää ja pidät sienistä enemmän kuin ihmisistä, Siikavaara on sinun paikkasi.
Eläinlääkärin neuvot vaelluksille: Mitä pakata reissukoiran reppuun?
Vinkit antoi eläinlääkäri Salla Perkkiö eläinlääkärikeskus Valppaasta Keminmaalta.
Perusretki telttaillen
Lemmikille pakattavien ensiapuvarusteiden taso riippuu siitä, kuinka kaukana ollaan lähimmästä taajamasta ja eläinlääkäripäivystyksestä.
- Viikonloppureissulle kansallispuistoon kannattaa ottaa tarpeen mukaan ainakin tassusidetarvikkeet, punkkipihdit ja kalastusretkelle koukunkatkaisupihdit
Pitkä vaellus
Vaativalle vaellukselle tarvitaan jo enemmän varusteita, ja myös lemmikkikohtaista harkintaa. Osin kaksi- ja nelijalkaisten ensiapu- ja turvavarusteet ovat samoja (esimerkiksi sidetarpeet ja puhelimen vara-akku avun soittamista varten), mutta lisäksi koiran kanssa pidemmälle vaellukselle mielivän kannattaa muistaa muutama lisäseikka.
- Eläimille sopivaa tulehduskipulääkettä on hyvä olla matkassa, reseptin siihen saa omalta eläinlääkäriltä.
- Pakkaa mukaan myös haavataitoksia, kiinnitysteippiä ja tassusidetarvikkeet (kipsinalusvanu, joustava sideharso, itsekiinnittyvä joustoside) sekä sakset ja pinsetit, vettä hylkivä tassuvaha anturoita varten, kuumemittari ja pihka- tai hunajavoide pinnallisiin hiertymiin ja haavaumiin.
- Pieniin haavoihin tai nirhaumiin on hyvä olla puhdistusaine, esimerkiksi hypokloorihapoke tai jodipohjainen puhdistusaine. Verta vuotava haavan puhdistus on hyvä tehdä runsaalla, mahdollisimman puhtaalla vedellä, jota on todennäköisesti aina saatavilla. Ihon paikallisiin tulehduksiin (kuten ”hotspot”) puhdistusta varten toimiva apu on klooriheksidiinisuihke, -vaahto tai-pyyhkeet.
- Lasten kurahanska toimii hyvin vettäpitävänä suojana tassusiteen päällä, toinen vaihtoehto on vedenpitävä hyvin istuva töppönen (istuvuus testattava etukäteen!)
- Lisäksi voi harkita puhallettavaa kauluria nuolemisen estoon, etenkin jos tietää koiralla olevan taipumusta hoitaa itse haavojaan tai nirhaumiaan.
- Kyypakkaus on hyödyllinen apu – ei käärmeiden takia, vaan esimerkiksi ampiaisenpiston tai äkillisen allergisen reaktion varalta kerta-annoksena (1 tabl./10 kg)
- Prebioottia (esim inuliini, pektiini) ja probioottia (maitohappobakteeri) sisältävä valmiste kannattaa olla mukana ripulin varalta. Sitä saa apteekista tai omalta eläinlääkäriasemalta ilman reseptiä.
- Silmäongelmiin: fysiologinen suolaliuos huuhteluun (löytyy pienissäkin ampulleissa), tai silmähuuhde. Kostutustippa on aina turvallinen ensiapu.
- Kuumalla ilmalla viilennykseen on hyvä olla pyyhe tai mantteli jonka voi kastella.
- Viileisiin keleihin moni koira tarvitsee takkia. Pukemisen tarve riippuu koiran ominaisuuksista, kylmänaroille on hyvä pakata taukotakki myös sulan maan vaelluksille.
Muuta huomioitavaa
- Nestetasapainon kannalta (kuuma sää, rasitus) on tärkeää, että koira syö ja juo hyvin. Jos tietää jo etukäteen, että koira juo huonosti, voi kokeilla houkuttaisiko jokin elektrolyyttivalmiste sitä juomaan tai koiran omaan ruokaan voi lisätä enemmän vettä.
- Selvitä etukäteen lähimmän päivystävän eläinlääkärin yhteystiedot.
- Varaudu keskeyttämään vaellus tarvittaessa, jos koiran kunto heikkenee tai se loukkaantuu.
- Harjoittele koiran kantamista (yli vaarallisista alueista tai jos koira on loukkaantunut).
- Suunnittele suojautuminen mäkäriltä ja hyttysiltä: tähän ei ole oikein hyvää ja ongelmatonta ratkaisua. Käytännössä koirilla on hyvin yksilöllinen sietokyky: toisille tulee pahojakin ihoreaktioita, toisille ei mitään. Siksi oma koira ja olosuhteet on hyvä tuntea, ja herkän koiran kanssa välttää pahimpia räkkäaikoja. Koirille on olemassa varta vasten suunniteltuja hyttyspukuja, joista voi olla apua.
- Ruokaa ei pidä vaihtaa juuri ennen reissua tai vaelluksen aikana, totuta koira tarvittaessa muutoksiin jo hyvissä ajoin ennen reissua. Talvivaelluksilla ruoka kannattaa tarjota lämpimänä.