Sienikori on täyttynyt mukavasti suppilovahveroista, keltavahveroista ja leppärouskuista. Etäämmällä sammalikossa pilkottaa valkeita lakkeja. Kenties lampaankääpiä? Piikit lakin alla paljastavat ne kuitenkin vaaleaorakkaiksi – ja niitä on paljon. Kori täyttyy ääriään myöten ja mietin, valjastanko vielä takkinikin sienien kuljetusvälineeksi. Tulen järkiini. Ei, tässä korillisessakin on tarpeeksi puhdistettavaa. Voin tulla huomenna uudestaan. Jätän korin sammalikkoon ja kiertelen vielä metsää katsellen ja kiittäen antoisasta sieniretkestä.

Metsän varjoisammassa kohdassa, sammalikon syvänteessä kasvaa tummanpuhuva sieni, jota en ole aiemmin nähnytkään. Aluksi kumarrun, sitten polvistun ja lopulta painaudun sykkyrälle tomeran sienen vierelle. Kukas sinä olet?

Katselen sienen jalkaa ja koetan kurkata lakin alle. Jos sieni osaisi äännellä, se varmaan ainakin rykäisisi kuuluvasti. Ja ehkä se ajattelisi: ”Olen noussut tähän tarkan ajoituksen perusteella ja tärkeä tehtäväni on levittää kellertävää itiöpölyä, jolla turvaan lajini leviämisen. Olenhan itiöemä. Ja sinä olet nyt liian lähellä.” Ehkä sieni tyytyy lähettämään sähköisiä signaaleita rihmastossaan, sillä sitä ne tutkitusti tekevät.

Sienellä on himmeän musta jalka sekä lakki, mutta heltat ovat vaaleat. Uusi tuttavuus osoittautuu nokirouskuksi. Se on lehto- ja korpimetsien laji – ja kuusen juurisieni. Vai kumpi on kumman? Onko kuusi sittenkin nokirouskun puulaji?