Tunturihaukkoja uhkaavat koko Euroopassa merkittävimmin pula ravinnosta ja turvallisista pesäpaikoista sekä pesintöjä häiritsevät ihmiset.

Pohjoisimmassa Lapissa elävä tunturihaukka ei rakenna itse pesää, kuten eivät muutkaan jalohaukat, vaan se pesii tavallisesti vanhoissa korpin rakentamissa risupesissä kalliojyrkänteillä, pieni osa pareista puissakin. Sekä haukat että korpit munivat jo maaliskuussa tai huhtikuun alussa, joten pesän pitää olla suojassa lumipyryiltä joko kalliopahdan syvennyksessä tai kattomaisen ulkoneman alla. Pesä on niin korkealla jyrkällä kallioseinällä, että nisäkäspedot eivät pysty sille kiipeämään.

Tunturihaukka pesii tavallisesti vanhoissa korpin rakentamissa risupesissä kalliojyrkänteillä. Kuva: Pertti Koskimies

Korpille ja tunturihaukalle sopivia kalliosyvennyksiä ja hyllyjä pesää yläpuolelta suojaavine kattomaisine ulkonemineen syntyy rapautumalla ja lohkeilemalla vain hyvin pienelle osalle pahdoista kallion geologisten ominaisuuksien mukaan. Korpit rakentavat pesiään myös tukevaoksaisiin mäntyihin, koivuihin, haapoihin ja muihin puihin, mutta tunturiylängöillä ja pohjoisimmassa Lapissa tanakoista pesäpuistakin on pulaa, ja myrskyt ja lumet pudottavat useimmat pesät muutamien vuosien päästä. Haukoille kelpaa puussa oleva korpinpesäkin, ja sama haukkapari voi pesiä eri vuosina joko pahdoilla tai puissa pesien saatavuuden mukaan.

Vuosittain tavallisesti 1–3 tunturihaukan pesää löytyy puista vanhoista korpin tai joskus maakotkan, piekanan tai variksen risupesistä, mutta jokunen puupesä jäänee löytymättäkin. Kuva: Pertti Koskimies

Joillakin alueilla korpinpesistä on pulaa myös siksi, että erämaakorpit selviytyvät talven yli aiempaa heikommin, koska myyntiin meneviä poroja ei enää saa teurastaa erotusaidoilla eikä korpeille jää teurasjätteitä syötäväksi. Vaikka korppi pärjää asutuilla seuduilla ja teiden varsilla, erämaassa lajin elinolot ovat heikentyneet.

Haukkapönttö suomalainen idea

Haukkojen pesäpaikkapulaan ideoitiin helpotusta jo 2000-luvun alussa erikoismallisella pesäpöntöllä. Pöntön malli ja mitat syntyivät kokemuksista, joita haukkojen reviirien sijainnista ja pesäpaikkojen ominaisuuksista siihen mennessä oli kertynyt.

Pönttöjen kokeilun pääsyinä olivat sekä havaittu pula korpinpesistä joillakin ravintotilanteeltaan antoisilla ja rauhallisilla erämaa-alueilla että yritys houkutella pareja pesimään kauemmaksi ihmisten liikkumispaikoilta, kuten viittapolkujen varsilta ja kämppien lähettyviltä, missä riski pesinnän tuhoutumisesta emojen häiriintymisen vuoksi on tavallista isompi. Lopputalven ja kevään pakkasilla ja pyryillä häirityn emon lyhytkin poissaolo voi olla kohtalokas munille ja pienille poikasille.

Tunturihaukan pönttömalli muistuttaa suurikokoista tuulihaukan pönttöä, ja sen katto ja sivuseinät suojaavat emoa ja poikasia lumi- ja vesisateilta parhaiden korpin kalliopesäpaikkojen tavoin. Kuva: Eetu Sundvall

Pönttöjä ei ole kokeiltu tunturihaukalle missään muualla maailmassa, joten idea lajin pesimisestä pöntössä oli uraauurtava.

Yksinkertaisempia tekopesiä on rakennettu esimerkiksi Pohjois-Norjassa sellaisille kallioseinämille, joissa on lumipyryiltä ja vesisateilta suojaavia kattomaisia ulkonemia, mutta niiden alla ei ole pesän alustaksi sopivaa kalliohyllyä. Norjalaiset haukansuojelijat ovat kiinnittäneet pesäalustaksi kallioon tanakan vanerilevyn ja kiinnittäneet sen päälle risuista punotun, korpin pesää muistuttavan risuseppeleen pehmikkeineen. Myös kotimaisiin pönttöihin laitetaan risupesä, sillä haukka ei tuo pesäänsä lainkaan pesäaineksia.

Ensin pöntön katolla, sitten sisällä

Tunturihaukan valtakunnallinen seuranta on monien muiden uhanalaisimpien lajien tavoin Metsähallituksen vastuulla. Pari haukanpesien tarkastukseen osallistuvaa Metsähallituksen maastomiestä rakensi parikymmentä vuotta sitten muutamia pönttöjä ja vei niitä sellaisille kallionseinämille, joilla ei ollut laadukasta luonnonpesää.

Metsähallituksen työntekijät ovat parin viime vuoden aikana vieneet haukkareviireille lisää pönttöjä. Tätä nykyä haukkapönttöjä on maastossa yhteensä parikymmentä. Jo ensimmäisiin pönttöihin asettui pesimään tuulihaukkoja, ja pesipä niissä myös korppi, sekin ensi kertaa Suomessa ja ehkä maailmassakin.

Tänä vuonna pitkä työ toi pönttöön kaikkein toivotuimman asukkaan – tunturihaukkapari uskaltautui asettumaan taloksi. Tämä oli tiettävästi ensimmäinen kerta koko maailmassa, kun laji pesi pöntössä.

Tunturihaukka hyötyi pöntöstä jo viime vuonna,. Samalla reviirillä, jolla haukka pesi mäntyyn ripustetussa pöntössä 2024, on ollut joitakin vuosia kalliopahdalle kiinnitetty toinen pönttö, jonka katolle piekana aiemmin rakensi pesänsä. Tunturihaukka pesi katolla piekanan pesässä jo vuonna 2023.

Tunturihaukan elinpiiri on laaja, jopa tuhat neliökilometriä. Naapuriparit pesivät lähes aina reilusti yli kymmenen kilometrin päässä toisistaan, tosin kerran Suomessa naapurusten välimatka on ollut vain viisi ja toisen kerran kuusi kilometriä. Haukat saalistavat jopa 20–30 kilometriä pesäpaikalta.

Tunturihaukkoja on pesinyt tällä pönttöpesintäreviirillä ja sen lähiseuduilla vuosikymmenien ajan niin puissa kuin kalliojyrkänteilläkin. Vanhimmat tunnetut pesälöydöt seudulta ovat jo 1950-luvulta.

Poikaset jo melkein lähtövalmiina. Kuva: Pertti Koskimies

Uhkana myös ravintopula

Pesäpaikkojen ohella tunturihaukoilla on pulaa myös ravinnosta. Haukat ovat erikoistuneet saalistamaan riekkoja ja kiirunoita arktisella tundralla ja tunturialueilla, kaikkialla ympäri pohjoisen pallonpuoliskon yltävällä levinneisyysalueellaan.

Pohjois-Lapissa riekko ja kiiruna ovat ainoat saaliit talvikaudella, ja pesimäaikaisistakin saaliseläimistä on pesiltä kerättyjen yli 6 200 saalisyksilön jätteiden perusteella 68 prosenttia riekkoja ja 21 prosenttia kiirunoita.

Riekko ja kiiruna ovat taantuneet ilmaston lämmetessä, kun talvet ovat lauhtuneet ja lyhentyneet. Nykyoloissa ne joutuvat selviytymään lumivalkoisessa talvipuvussaan lumettomassa maassa saalistukselle aiempaa alttiimpina yhä pidempiä aikoja alku- ja lopputalvella. Talvipuku ei vaihdu lumipeitteen keston vaan päivänpituuden mukaan.

Tunturihaukan ravintotilanne kohenisi vain riekko- ja kiirunakantojen elpyessä, mikä edellyttäisi ilmastonmuutoksen pysäyttämistä ja lajien rauhoittamista metsästykseltä.

Kuva: Eetu Sundvall

Munien ja poikasten ryöstö ja uteliaat luonnonkulkijat tuhoavat pesintöjä

Tunturihaukan kanta pieneni Fennoskandiassa 1800-luvun loppu- ja 1900-luvun alkupuolella murto-osaan entisestä intensiivisen munienkeruun vuoksi. Haukan munat kuuluivat Euroopassa keräilijöiden kiivaimmin himoitsemiin linnunmuniin.

Poikasiakin tiedetään ryöstetyn pesistä jonkin verran myös Pohjoismaissa, Venäjän, Kanadan ja Alaskan tapaan haukkametsästäjien tarpeisiin. Lisäksi pesintöjä on tuhoutunut silloin tällöin tahattomasti, kun lintukuvaajat ja -bongarit ja muut luonnonharrastajat ovat häirinneet emolintuja, eivätkä linnut ole saaneet rauhassa hautoa muniaan tai hoitaa poikasiaan.

Suomessa asiantuntijat tarkastavat tunturihaukkojen kaikki pesäpaikat useita kertoja pesimäkauden kuluessa niin tutkimustiedon keräämisen kuin pesäpaikkojen valvonnan vuoksi. Haukkojen seurantaan osallistuu vain puolenkymmentä ehdottoman luotettavaksi tiedettyä asiantuntijaa ja tutkijaa.

Pöntössä pesinyt naarashaukka hyökkäili vihaisesti pesätarkastajaa kohti poikasaikaan. Kuva: Eetu Sundvall

Muna- ja poikasryöstöjen ja häirinnän riskien vuoksi suojelukeinoista tärkein on pitää pesäpaikat tiukasti salassa. Tunturihaukan seuranta- ja suojelutoimet on yhdenmukaistettu koko Fennoskandiassa ja laajemminkin, koska poikaset levittäytyvät jopa yli tuhannen kilometrin päähän synnyinpaikaltaan.

Fennoskandiassa ja Luoteis-Venäjällä elävät tunturihaukat muodostavat yhden yhtenäisen populaation, jonka suojelu edellyttää niin riittävän ravinnon ja pesäpaikkojen turvaamista kuin pesäryöstöjen ja häirinnän estämistä.