Mainittakoon aluksi, että en edes viitsi yrittää lisätä kirjoituksiin kuvia mainituista elokuvista ettei tule vahingossaan tehtyä tekijänoikeusrikkomuksia. Sen sijaan lisään jokaiseen mainittuun elokuvaan linkin elokuvan imdb:n sivuille, josta löytyy lisätietoa, kuvia ja mahdollisesti trailereita.

Aloitetaan ehkä siitä ilmeisimmästä eli Kärpäsestä (The Fly). Samaan alunperin Playboyssa ilmestyneeseen tieteistarinaan pohjautuvia elokuvia on tehty useampia. Tunnetuin ainakin itselleni on vuoden 1986 versio, jonka on ohjannut kehokauhuun erikoistunut David Cronenberg. Jeff Goldblomin roolisuoritus tieteilijänä, joka onnistuu rakentamaan toimivan teleportaatiolaitteen on ilmiömäinen. Kaikki tuntuu menevän hyvin kun Jeffin esittämä päähenkilö kokeilee laitteistoaan itse, mutta epäonnisen sattuman seurauksena hänen perimänsä sekoittuu teleportiin lentäneen kärpäsen kanssa. Siitä alkaa hitaasti etenevä muodonmuutos. Muutoksen alkuvaiheen tuomat uudet kyvyt tuntuvat ensin lahjoilta, mutta tilanne riistäytyy pian hallinnasta. Miehestä tulee hirvittävä kärpästä muistuttava olio, joka lopuksi kerää puoleensa sympatiaa pyytäessään rakastamansa naisen tekemään kärsimyksistään lopun.

Kuvan naamiokärpänen (Sicus ferrugineus) ei liity tapaukseen.

Siirrytään sitten hieman hupaisampaan elokuvaan, joka sekin lapsena katsottuna oli täynnä kauhua. Pitkään aikaan en ole Araknofobiaa (Arachnophobia) katsonut, mutta se tuskin onnistuisi enää nostattamaan yhtä kylmiä väristyksiä. Naurua sen sijaan piisaisi, siitä pitää yksin huolta sivuroolissa toimivan John Goodmanin esittämä tuholaistorjuja. Elokuva itsessään kertoo trooppisesta myrkkyhämähäkistä, joka ajautuu sattumien kautta pieneen maalaiskylään. Koska yhdellä hämähäkillä on rajalliset mahdollisuudet kerätä ihmisuhreja lukuunsa, parittelee se paikallisen hämähäkin kanssa ja pian on koko kylä täynnä tappavan myrkyllisiä ja ihmislihaan mieltyneitä pikkukipittelijöitä.

Kuvan hietaharjakki (Berlandina cinerea) ei liity tapaukseen.

Kahdeksanjalkaiset kummajaiset (Eight Legged Freaks) yritti ratsastaa Araknofobian tyylillä yhdistämällä kauhua ja komediaa. Lopputulos ei ainakaan omasta mielestä ollut yhtä onnistunut, vaikkakin elokuva onnistuu silti jollakin tavalla viihdyttämään. Tällä kertaa hämähäkit muuttuvat tappaviksi myrkkykemikaaleille altistuttuaan. En tiedä, onko välttämättä oikea tapa valita elokuvaan yliluonnolliset suuret hämähäkit. On toki ymmärrettävämpää, että lehmän kokoinen hämähäkki pyrkii saalistamaan ihmisiä. Toisaalta Araknofobian luonnollisen kokoisiin hämähäkkeihin verrattuna otuksista tulee niin epäuskottavia, että suurin osa pelottavuudesta karisee pois.

Kuvan muskelihypykki (Sibianor larae) ei liity tapaukseen.

Hyönteiskauhuelokuvista löytyy myös monia vaihtoehtoja, joissa hyönteiset ovat suhteellisen tavanomaisia, ne vain alkavat käyttäytyä jostain syystä ihmiskuntaa uhkaavasti. Vuosikymmenten aikana on tehty monia mehiläisistä kertovia elokuvia, joissa miljoonien yksilöiden parvet kylvävät tuhoa. Yksi esimerkki tästä on vuonna 1978 julkaistu Tuhoparvi (The Swarm), joka on ehkä enemmän katastrofielokuvan tyylinen kuin varsinainen kauhuelokuva. Pelko pistiäisiä kohtaan on luonnollista. Kun on kerran itse seisonut villiintyneen mehiläisparven alla, voi todeta kuinka pienten hyönteisten valtava joukko voi aiheuttaa äärimmäisen uhkaavan ja unohtumattoman tilanteen. Tämä tapahtui kesämökillä, jossa mehiläistarhalta karannut parvi oli pesiytynyt vanhan saunarakennuksen piippuun. Meteli parven alla oli järisyttävä, siinä tuli varsin kiire juosta mökin sisätiloihin odottelemaan ammattilaisia hoitamaan tilanne kuntoon. Mehiläisten ja ampiaisten lisäksi elokuvissa on esiintynyt myös muiden hyönteisten kuten muurahaisten ja kulkusirkkojen parvia.

Kuvan keltiäiset (Lasius flavus) eivät liity tapaukseen.

Monissa elokuvissa on myös päädytty hyödyntämään hyönteisten tai hämähäkkieläinten piirteitä suunnitellessa kauhistuttavia ihmisiä jahtaavia petoja. Omasta mielestä onnistunein elokuvahirviö on H.R. Gigerin suunnittelema hämähäkkiä tai skorpionia muistuttava facehugger eli naamanhalaaja. Se on varsinaisten Alien-hirviöiden välivaihe, joka istuttaa lopullisen Alienin alkion ihmisuhrin sisälle. Itse kohtasin otuksen ensimmäistä kertaa vasta elokuvasarjan toisessa osassa Aliens – paluu (Aliens), mutta se on karminut siitä lähtien. Tapa jolla otus liikkuu salamannopeasti ja syöksyy uhrinsa kasvoihin kiinni puristaen nivelikkäät raajansa tiukasti uhrin pään ympärille ja pitkän siimamaisen häntänsä uhrin kaulalle tekee puolustautumisesta mahdotonta. Kaiken lisäksi otuksen elimistössä kiertää voimakkaasti syövyttävää happoa, joten sitä ei voi myöskään leikata pois uhrinsa kasvoilta. Tehokkaampaa selkärangattomista inspiroitunutta tappajaa ei ole vielä keksitty.

Kuvan Trogulus -suvun lukki ei liity tapaukseen. Koko heimoa ei edes tavata Suomesta.

Miksi niveljalkaiset sitten soveltuvat niin hyvin elokuviin kauhistuttamaan katsojia? Yksi syy on varmasti raajojen suuremmassa määrässä ja niiden kulmikkaissa nivelissä, pelkästään näitä piirteitä jäljittelemällä pystyy herättämään alkukantaista kauhua. Manaaja -elokuvan hämähäkkikävely on tästä erinomainen esimerkki. Lisäksi selkärangattomien monimuotoisuus on mielikuvitusta laajempi. Halusipa ohjaaja sitten karvaisen, tummankiiltävän tai limaisen hirviön elokuvaansa, hyönteisten ja hämähäkkien lukemattomista variaatioista varmasti löytyy sopiva esikuva. Mutta vaikka tällaiset hirviöt ovat kauhistuttavia ja saamme niitä turvallisesti elokuvissa pelätä, ei ole syytä ulottaa pelkoa elokuvamaailman ulkopuolelle. On totta, että osa hyönteisistä ja hämähäkeistä on vaarallisia myös ihmisille, mutta lähes aina kyse on pelkästä puolustautumisesta. Hämähäkit eivät pure eivätkä pistiäiset pistä ihmistä tarkoituksella, paitsi jos ne joutuvat ahdinkoon tai puolustavat pesäänsä. Ei ole puutiaisen tai hyttysen vika, jos se ravintoa imiessään levittää meihin vaarallisia tauteja tai loisia. Nämä syyt antavat sinällään aiheellisen syyn pelätä tiettyjä lajeja, mutta kokonaisuudesta ne edustavat vain häviävän pientä osaa. Inho käynnistää myös helposti reaktion, jonka seurauksena harmiton hyönteinen kohtaa loppunsa joko kengänpohjaan tai sanomalehteen tutustumalla. Näin ei tarvitse olla. Hyönteis- ja hämähäkkikammon aiheuttamista reaktiosta on mahdollista oppia eroon, eikä se edellytä oikeastaan mitään muuta kuin uteliaisuutta ja halua altistaa itsensä hyönteismaailman ihmeellisyyksille.

Pelon ja inhon sijasta meidän pitäisi oppia kunnioittamaan itseämme pienempiä otuksia. Kuka tietää, milloin osamme vaihtuvat.

”Se ihminen, joka meiltä karkasi, oli ainakin näin iso!”

Kiitos että luit loppuun asti. Lisää hyönteiskuvia tarjolla Instagramissa: https://www.instagram.com/hyonteismies/ – ota tili seurantaan ja voit myös antaa palautetta tästä tai muista kirjoituksistani Instagramin kautta.