Eläimet naapureinamme: 16.12. Yle Areenassa ja 21.12. Yle TV1 (Suomi 2024)

Uunituore luontodokumentti Eläimet naapureinamme paljastaa katsojalle, miten häkellyttävän monenlaisia eläimiä lähellämme asustaa. Tuttujen lintulaudan siivekkäiden lisäksi tapaamme muun muassa eksyneen metson, pihavaraston hiiret ja teollisuusalueen kainalossa elelevät mäyrät.

Elokuva näyttää muutoksen suomalaisessa luonnossa: menestyjiä ovat ne, jotka sopeutuvat muuttuviin olosuhteisiin ja löytävät keinot elää lähellä ihmistä.

Petri Merta on ollut pitkään aktiivinen lintu- ja luontoharrastaja, ja kokemus tulee ilmi asiantuntevan käsikirjoituksen kautta. Viimeksi häneltä on ilmestynyt suosittu lintudokumentti Kolopesijät (2022).

Merta kertoo, että uusimman dokumentin toteuttaminen vei kaksi vuotta. Täydentävää kuvamateriaalia syntyi vielä tämän vuoden puolella, kunnes hän alkoi toden teolla leikata palasista kokonaisuutta.

Kysyimme häneltä, millaista luontodokumentaristin työ on, ja millaisia sattumuksia valmiin elokuvan taustalta löytyy.

Petri Merta. Kuva: Yle

Dokumentissa seurataan muun muassa mäyrän pesää teollisuusalueen kainalossa. Miten löydät kuvattavia kohteita?

Olen harrastanut luontoa kymmeniä vuosia, joten etsin aktiivisesti koko ajan teemaan sopivia kuvauspaikkoja. Lisäksi usein saan tuttujen kautta kuulla mahdollisista kuvauskohteista.

Yritän tehdä tätä ympäristöystävällisesti ja pitää ajomatkat mahdollisimman lyhyinä, koska kuvauspaikalla joutuu käymään usein monta kertaa. Asun Tampereella, ja elokuvan kohteet ovat melkein kaikki Pirkanmaan alueella.

Yhdessä kohtauksessa seurataan marketin pihaan eksynyttä naarasmetsoa eli koppeloa. Tilanne ei kestänyt kauaa, joten miten ehdit paikalle?

Se oli sattumaa. Vaimo oli käymässä Citymarketissa ja soitti, että täällä taitaa olla naarasmetso. Kysyin, missä se on, ja hän vastasi, että tuossa auton konepellillä. Otin kameran ja jalustan ja säntäsin saman tien sinne.

Kesti hetki ennen kuin keksin, miten se siihen oli päätynyt. Kun koppasin sen kiinni ja vein 500 metriä metsään, se lensi heti takaisin pihaan. Siitä tajusin, että se luulee tulleensa soidinpaikalle, kun marketin seinässä oli oransseja palloja kuin koppeloilla rinnassa. Ajoin sen sitten 25 kilometriä Hämeenkyröön sellaiseen korpimetsään, ja sinne se kyllä jäi, ei tainnut tulla takaisin.

Vaikka kuvaustilanne oli improvisoitu, tiesin heti, että tämän pystyy istuttamaan dokumentin teemaan. Se kuvastaa hyvin sitä, että osa eläimistä sopeutuu, mutta osa on ihan pihalla, kun ne tulevat kaupunkiin.

Kuva: Petri Merta / Yle

Mistä otoksesta tuli suurin onnistumisen kokemus, ja miksi?

Elokuvan alussa on Tampereen Arboretumissa talvehtiva hiiripöllö. Se tottui ihmisiin ja valokuvaajiin ja ajattelin, etten viitsi mennä sinne sähläämään. Kun se oli ollut siellä jo useamman viikon, päätin kuitenkin mennä katsomaan, jos saisin pienen pätkän.

Pöllö olikin pudottautunut ihan tien viereen, ja ohikulkijat ottivat kännykällä kuvia. Päätin jäädä illaksi odottamaan, jos saisin kuvattua, kun se saalistaa viereisellä palstapuutarhalla.

Oli varmaan viisi astetta pakkasta ja lumimyrsky alkoi nousta. Lunta tuli vaakatasoon. Pysyin siinä viitisen tuntia, eikä minulla ollut kunnon varusteita, mutta ajattelin, että minä en tästä mihinkään lähde ennen kuin myyrät tulevat esiin.

Aivan viimeisillä valoilla metsämyyrä tuli jalkojeni vierestä. Oli suorastaan ihme, että sain vielä kuvattua, kun pöllö nappasi sen puun alta.

Hienointa oli se, että sain autenttisen tilanteen rakennettua niin kuin halusin. Pelkäsin koko ajan, että kuvaan myyrää, kun pöllö tekee jotain, tai toisin päin. Vuorottelin niiden välillä, kunnes huomasin, että pöllö alkaa seurata myyrää katseellaan. Silloin pidin kameran myyrässä, ja sain iskemisen kuvattua.

Sitten hiiripöllö häipyi kuvasta, ja oli jo melkein pimeää. Ajattelin, että tämä oli tässä, mutta juoksin vielä ympäri sitä aluetta ja huomasin pöllön koivun oksan välissä syömässä saalistaan. Kompuroin lumihangessa sinne, ja juuri kun sain kameran osoittamaan pöllöä, se repäisi pään irti ja söi koko myyrän.

Olin niin tönkkö ja jäässä kun lähdin pois, etten pystynyt avaamaan auton ovea. Avaimetkin putosivat jalkojen juureen, ja suunnilleen hampailla avasin oven, koska sormet eivät enää liikkuneet.

Tällaisen jälkeen kun kotona sulaa ja tuntien päästä sormet alkavat taas liikkua, on todella onnistunut olo.

Samalla tavalla kuin koppelonkin kanssa, kuvatessa pitää pystyä reagoimaan siihen, mitä tapahtuu. Päässä on aihe ja idea siitä, mitä dokumentissa voisi olla. Sitä mukaa kun kuvaaminen etenee, pitää kehitellä päässä juonteita käsikirjoitukseen. Se on vähän kuin palapelin tekoa.

Kuva: Petri Merta / Yle

Jäikö jotain tavoittelemaasi saamatta nauhalle?

Jäi vaikka mitä. Suunnitelmia on aina moninkertaisesti siihen nähden, mitä lopulta saa nauhalle.

Välillä voi mennä tuntikausia, että odottaa ja odottaa jotain, eikä se koskaan kuitenkaan tapahdu. Siitä ei jää mitään nauhalle, eikä siitä saa palkkaa, joten se voi olla todella turhauttavaa.

Olen järkeillyt, että on parempi olla kertomatta niitä, koska se tavallaan rikkoisi katsomiskokemusta, kun katsoja ajattelisi, että tästä puuttuu tämä ja tämä. Elokuva on rakennettava niistä otoksista, jotka sai aikaiseksi.

Osa dokumentista on kuvattu julkisilla paikoilla. Mikä on ihmisten rooli elokuvassa, ja miten ohikulkijat suhtautuivat sinuun?

Heh, minulla on satoja otoksia pilalla, kun joku kysyy ”mihin tää tulee”, ”koska tää tulee” ja ”mitä sä kuvaat”.

Tottakai ihmiset ovat uteliaita, mutta kun kuvaa juuri jotain hienoa tilannetta, niin kohde joko pelästyy tai sitten se vähintään pitää äänittää uudelleen. Melutaso muutenkin on korkea esimerkiksi autojen ja moottoripyörien takia.

Paras oli, kun kuvasin Pyhäjärven rannassa isokoskeloa, jolla oli poikanen selässä. Joku näki sieltä järveltä, että kuvaan, ja tuli vesiskootterilla kauhealla vauhdilla siihen kymmenen metrin päähän kysymään, että kuvaanko häntä. No en, kuvasin noita lintuja jotka juuri lähtivät tästä sinun takiasi. Jos minulla olisi ollut jotain räjäytysaineita, niin vesiskootteri olisi lentänyt kauas.

Päätin jo aluksi, että tässä elokuvassa ihmiset eivät ole yksilöitä vaan osa miljöötä. Useimmiten kasvojakaan ei näytetä ihan suoraan.

Se on vähän kuin asettuisi eläimen näkökulmaan. Eivät eläimet ajattele ihmisiä yksilöinä. Ihmiset vain ovat siellä ympäristössä, missä eläimet liikkuvat ja hakevat ruokaa. Ihmiset ovat niille neutraaleja niin kauan kuin ne eivät ole eläimille uhka.

Hyvä esimerkki on kaupunkivaris tai -pulu. Niin kauan kuin kävelet puistokäytävää tai vaikka katselet kukkia, lintu ei kiinnitä sinuun huomiota. Mutta jos pysähdyt katsomaan sitä, se valpastuu saman tien ja aika usein lähtee pois. Silloin sinä poikkeat taustasta, ja lintu huomaa, että sitä tarkkaillaan.