Talviretkellä lasten kanssa
Tämä on ilmaisnäyte Suomen Luonnon maksullisesta sisällöstä. Suomen Luonnon tilaajana pääset lukemaan kaikki digiartikkelit sekä saat pääsyn lehtiarkistoon. Ryhdy tilaajaksi tästä! >Ilmaisnäyte
Polkua on kuljettu vasta kolme metriä, kun yön aikana sataneessa kymmenen sentin puuterilumikerroksessa kahlaava kolmevuotias ilmoittaa jo haluavansa äidin syliin.
Tunnen huojennusta. Muillakin on tällaista, ei vain meillä! Susanna Ylinen, äiti jonka syliin kaivataan, on tunnettu maailmanennätyksiä rikkoneista hiihtotempauksistaan ja talviretkistä nelilapsisen perheensä kanssa. Kun nyt metsässä polvillaan nököttävä lapsi oli vauva, Ylinen hiihtovaelsi hänen kanssaan kahdestaan Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa yhdeksän päivän ja 160 kilometrin ajan.
”Ihan vielä en ota syliin. Katsos, minä teen meille edeltä reittiä”, Ylinen sanoo ja alkaa tehdä polun pehmoiseen lumeen puolelta toiselle heiluvia jälkiä.
Lapsi innostuu ja kiepsahtaa ketterästi ylös, hyppii muutaman askeleen äitinsä jalanjäljissä ja säntää sitten haalari kahisten edelle tekemään jälkiä. Kiemuraa, hyppyjä, taaksepäin kulkevia askelia.
Ylisen harhautuksessa kyse ei ole siitä, etteikö hän voisi kantaa lasta. Onhan hän vaeltanutkin tuntureilla yli sata kilometriä taapero kantorepussa edessään ja rinkka selässään. Mutta silloin oli loppukesä, nyt on talvi ja pakkasta. Pienenkin on pysyttävä liikkeessä, jotta ei tule kylmä.
Yläpuolellamme kuuset kurkottelevat lumipyryn jäljiltä harmaata taivasta kohden. Oksien ylle on kertynyt lumikuorrute, ja vaikka puut eivät ole ehättäneet vanhoiksi, oksilla roikkuu paikoin luppoa. Pehmoinen hanki on satumaisen valkoinen ja tuore, eikä jälkiemme lomassa vielä näy merkkejä metsän muista kulkijoista.
Susanna Ylinen tietää neljän lapsen kokemuksella, että parhaiten kulkemiset retkillä sujuvat, kun kävelyyn tai vaikkapa hiihtämiseen yhdistää leikin. Kuva: Anna Tuominen
Hyvä se on kakkakin retki (paitsi kerran)
Omat lapseni ovat jo toisella kymmenellä, mutta muistissa ovat yhä pienten lasten kanssa retkeilyt.
Nuorimmaiseni vietti ensimmäisen yön metsässä alle puolivuotiaana. Oli alkukesä, ja pieni nukkui teltassa äitiyspakkauksen haalarissaan sikeämmin kuin koskaan. Olin ennakkoon miettinyt – repaleisten yöunien väsyttämänä – miten saisimme arjen toimimaan metsän keskellä. Parempien yöunien lisäksi kaikki oli, ja on yhä metsässä jollain selittämättömällä tavalla yksinkertaisempaa ja helpompaa.
Ennen sitä autuasta olotilaa pitää kuitenkin lähteä, ja se onkin retken kamalin vaihe. Säädön ja kiukun määrä eteisessä tuntuu olevan vakio, yhä edelleen. Syke kuitenkin rauhoittuu heti, kun pääsemme ulos. Aina on kannattanut lähteä, vaikka lapset ovat levittäneet aamupuurohiutaleet pitkin kallioita ja telttaa, makuupussiin on tullut pissa tai retken päätteeksi luvattu laskeutuminen alas tunturista pulkalla onkin ollut upottavassa lumessa mahdotonta ja se on aiheuttanut pettymysraivarit.
Meille onkin puolison kanssa kehittynyt voimamantra perheretkiin, joka kauniisti muotoiltuna menee näin: hyvä se on kakkakin retki.
Vain kerran sääntö ei ole pätenyt. Pohjoisen luonto opetti meille, että ”pieni myrsky vain” ei todellakaan ole sitä pakkasessa.
Kuva: Hanne Valtari
Olimme lähteneet suksimaan tuttua reittiä Äkäslompolosta, lapset vällyihin pakattuina ahkioissa. Kukastunturin reunaa pitkin kulkiessa metsä suojasi ja samalla hämäsi. Lähestyvä myrsky tuntui vain tihentyvään tahtiin leijuvina lumihiutaleina.
Ladun kaartaessa Äkäsjoelle pyry alkoi sakeentua ja viima tunki ohuen hiihtotakin alle. Pysähdyimme ja pohdimme, kääntyäkö takaisin vai jatkaa. Lapset nukkuivat ahkioissaan, ja päätimme, että kun tähän asti nyt on tultu, jatketaan. Seuraavalle latukahvilalle tien varteen ei olisi enää pitkä matka.
Joki muodosti tuulitunnelin, ja pian ajetut ladut hävisivät näkyvistä. Kulkeminen kävi raskaaksi, pyryssä näimme vain aurauskepit ja joenuoman rannat, joista tiesimme olevamme oikealla reitillä. Kolmen kilometrin matka ei ole koskaan tuntunut niin pitkältä. Jokaisen joenmutkan takaa toivoin jo tutun latukahvilan näkyvän. Pelkäsin, että lapset heräisivät ja alkaisivat itkeä nälkää, pahimmillaan kylmää. Nyt emme voineet tehdä mitään muuta kuin jatkaa matkaa.
Vihdoin vanha savottakämppä, Elämänluukku-latukahvila ilmestyi näkyviin. En muista koskaan olleeni henkisesti ja fyysisesti niin loppu ja samaan aikaan helpottunut. Lapset heräsivät vasta, kun nostimme heidät ahkioista ja annoimme käteen kuksalliset lämmintä mehua. Takaisin vuokramökille me, ahkiot ja muutama muu myrskyn yllättämä hiihtäjä kuljimme tilataksin kyydissä.
Opin kantapään, tai oikeastaan isovarpaani kautta, että säiden kanssa ei ole leikkimistä. Varpaaseen tuli hiihtorytäkässä niin paha rakko, että jouduin hakemaan jalkaan antibiootit.
Ei kompromissiretkiä, mutta erilaisia retkiä
”Lumipyry, kova pakkanen, maassa uutta lunta, tuulisuus ja keskitalven pimeys”, Ylinen luettelee asioita, jotka hankaloittavat retkeä ja joita kannattaa talviretkeilyä aloittaessa välttää.
Yön aikana pakkanen on hellittänyt, mutta muuten jokainen vältettävistä asioista on toteutunut tämän päivän retkellämme. Siksi vaihdoimmekin alkuperäisen suunnitelman mukaista retkikohdetta ja suuntasimme Konneveden ja Hankasalmen rajalla sijaitsevalle Häähninmäen ulkoilualueelle, joka on ennestään tuttu sekä Yliselle että minulle.
Vapaaehtoisvoimin ylläpidetyllä retkeilyalueella kulkee useita lyhyehköjä patikointireittejä, joista osaa aurataan keskitalvellakin. Reitit soveltuvat myös maastopyöräilyyn. Katon retkeilijän pään ylle tarjoaa esimerkiksi pienen suolammen reunassa oleva Poltinlammen tupa, jonka vierestä löytyy retkiluksus, puulämmitteinen sauna.
Retkueemme houkutteli paikalle tänään tuttuuden tuoman varmuuden lisäksi se, että lähimmälle tuvalle, Häähnintuvalle, on parkkipaikalta vain puolen kilometrin matka. Häähnintupaa, kuten Poltinlammen tupaakin, vuokrataan öiksi, mutta niiden suojissa voi päiväsaikaan pitää taukoa kuka vain.
Häähninmäen ulkoilualue Hankasalmella on hyvä kohde aloittaa perhetalviretkeily. Lähimmälle taukopaikalle on 500 metrin matka. Kuva: Anna Tuominen
Tupa törröttää mäen päällä kutsuvana. Sen vieressä on tulistelupaikka, huussi ja vaja täynnä polttopuita. Retkueemme nuorin on kuitenkin kiinnittänyt huomionsa puussa olevaan linnunpönttöön. Hän kun on vasta hiljan hoksannut, että pönttö ei tarkoitakaan lintujen vessanpönttöä, vaan linnuille rakennettua pesäpaikkaa.
”Lapset auttavat näkemään luonnossakin sellaisia asioita, joiden äärelle ei itse pysähtyisi. Eivät retket lasten kanssa ole kompromissiretkiä, mutta jos olisin yksin, menisin aina pidemmälle ja kovempaa. Lasten kanssa retkellä on nautiskelevampaa, ihan erilaista”, Ylinen kuvailee.
Lasten kanssa retkeillessä suunnitelmaan kannattaa jättää joustovaraa.
Välillä voi laittaa vaikka hippaleikiksi.
”Ei sillä lasten kanssa ole mitään väliä, minne me mennään retkelle. Mehän ollaan jo perillä”, Susanna Ylinen muistuttaa.
Vaatetuksessa kerroksia, kerroksia, kerroksia
Pilkotut polttopuut sylissämme kopistelemme lumia kengistä ja astumme tupaan. Pian nurkassa oleva valurautakamiina levittää jo lämpöä ympärilleen. Kolmevuotias piirtää puumerkkinsä tuvan vieraskirjaan ja nakertelee samalla rinkasta kaivettuja omenapaloja ja taateleita.
Kaadan ruokatermoksesta hernekeiton astioihin, eväsleivät tekeytyvät kamiinan päällä. Istuinalustat lämmittävät takapuolten alla tuvan sisälläkin.
”Laitetaanko kevytuntuvatakki vielä haalarin alle”, Ylinen kysyy lapseltaan, joka tovin tuumimisen jälkeen nyökkää.
Talviretkeilyssä vaatteet ovatkin olennainen osa onnistunutta kokemusta. Ylinen kuljettaa aina mukana kevytuntuvatakkeja, jotka tulevat tarpeeseen tauoilla, kun kylmyys pysähtyessä alkaa hiipiä ytimiin.
Taukohanskoiksi lapsillekin on untuvahanskat, päähineiksi paksut villapipot. Ylinen vinkkaa myös merinosormikkaista tai -lapasista, joiden pukeminen rukkasten ja ihon väliin auttaa kummasti, jos ulkoiluhanskat ovat kosteat. Ylisen repusta löytyy lisäksi jokaiselle retkellä olevalle lapselle vaihtovaatekerta.
”Itselleni pakkaan aina kuivan aluspaidan mukaan, jonka vaihdan ihan ensimmäisenä taukopaikalla päälle. Lisävaatekerrokset eivät auta, jos iholla oleva paita on märkä”, Ylinen kertoo. On tärkeää pitää huolta itsestään, jotta jaksaa pitää huolta lapsista.
Eväät ne retket tekevät! Häähninmäellä ne pääsee nauttimaan Häähnintuvan suojissa. Susanna Ylisen ja hänen kolmevuotiaansa lempiretkieväs on valmisjuustopasta. Kuva: Anna Tuominen
Paras aika aloittaa: kevättalvi
Miten aloittaa talviretkeily lasten kanssa? Helpointa se on kesällä. Kun lapset tottuvat retkeilyyn, sitä on luontevaa jatkaa myös talvella.
”Me teemme kesälläkin alkuun lyhyempiä retkiä, jotta uuteen kauteen taas tottuu. Sama juttu talvella. Vuodessa lapset kasvavat, ja se mikä toimii kolmevuotiaalla, saattaa vuoden päästä olla toisin”, Ylinen muistuttaa.
Helpoiten retki toteutuu, kun sellaisen tekee perusulkoilusta: pakkaakin takapihan lumiukon rakennuspuuhiin mukaan eväät, taukotakit ja istuinalustat tai hiihtää kilometrin tai vain 50 metriä lasten kanssa ja kaivaa sitten repusta termospullollisen kaakaota ja mukit.
Tehtävä luonnossa: Retkiherkkujen valmistusta lasten kanssa
Pidemmät retket Ylinen suosittelee aloittamaan kevättalvella, kun hanget kantavat, päivä on pitkä ja aurinko jo lämmittää.
”Rinkkaretket lokakuussa ovat paljon vaikeampia kuin talviretket! Lumessa on helpompi edetä, kun kamat saa kulkemaan ahkiossa. Pienet lapset kulkevat ahkiossa myös, kun vain laittaa paljon toppaa päälle. Lämpöä tuo myös villasukan sisään sujautettu tavallinen juomapullo, jonka on täyttänyt kuumalla vedellä. Toppapussiin sujautettuna se lämmittää lapsen jalkoja, ja samalla juomavesi pysyy sulana”, Ylinen vinkkaa.
Retkeily kannattaa aloittaa helposta, esimerkiksi telttailusta kodin tai mökin pihassa tai vaikka parvekkeella.
Pidempikin kävely sujuu, kun motivaatio on kohdallaan. Leikin varjolla kolmivuotiaskin kävelee hämmästyttävän pitkän matkan!
Kylmät varpaat äidin paidan alla
Onnistuneen retken aikataulutus solahtaa hyvin yhteen lapsen päivärytmin kanssa. Nyt kello raksuttaa jo pitkällä iltapäivässä, minkä alkaa huomata retkiseurueemme nuorimman kiemurtelusta. Päiväuniaika on mennyt ohi jo aikoja sitten, eikä auton kyytiin aamulla mahtunut Ylisen retkiahkioksi tuunaama Paris-pulkka, jossa kolmevuotias olisi voinut ottaa torkut vaikka keskellä metsää.
”Kaikenlaiset haasteet ovat mukavampia retkellä. Silloin itselläni on enemmän siimaa käytössä”, Ylinen hymähtää.
Piparkakuilla ja muistiinpanolehtiöstä repäisemälläni piirustuspaperilla saamme pelattua hetken aikaa. Sitten lapselle tulee vilu, joka usein kulkee väsymyksen kanssa käsikynkkää.
Ylinen ottaa lapselta kengät pois, nostaa paitansa helmaa ja sujauttaa pienet varpaat vatsalleen. Naurahdan ihastuneena. Luulin, että meidän perheemme on ainut, joka tekee tätä!
Lasteni lapsuusmuistoihin ovat varmasti jääneet – toivoakseni hyvällä – ne talviretket, kun he ovat jo itse osanneet pyytää ”isin masua”. Silloin pienet jäiseksi päässeet kädet on ujutettu takinhelman alta lämpiämään vatsan lämmintä ihoa vasten.
Nyt kun kolmevuotiaan varpaat on saatu lämpimiksi, jalkoihin sujautetaan takaisin villasukat ja toppasaappaat. On aika lähteä liikkeelle, sillä liikkuminen lämmittää.
Näköalatornin huipulla voi vaikka yöpyä
Ulkona taivas on alkanut seljetä ja harmaan sekaan liukenee auringonlaskun sävyjä. On aivan hiljaista, sellaista kuin vain valtateistä kaukana olevassa ja keskitalven lumen pehmentämässä metsässä on.
Yhtäkkiä päidemme yläpuolelta kuuluu kirkas viserrys. Puun oksalta toiselle pyrähtelee pirteä töyhtötiainen! Itselläni läikähtää rinnassa jo pelkästä linnunlaulun kuulemisesta.
Lintu lennähtää korkeuksiin, jossa kohoaa myös retkemme viimeinen kohde, liki Häähnintupaa pystytetty näkötorni. Yli 20 metrin korkeuteen kurottava Häähninmäen näkötorni on kuulu siitä, että sen huipulla on mökki, jota sitäkin voi vuokrata öiksi. Päivisin sen suojissa voi vapaasti käydä ihastelemassa maisemia.
Häähninmäen erikoisuus on näkötornin huipulla nököttävä lämmin varaustupa, joka on päivisin kaikkien retkeilijöiden käytössä. Kuva: Anna Tuominen
Kuva: Anna Tuominen
Kolmevuotias kiipeää ketterästä tornin rappuset ylös ja muistaa mökissä, mitä on luvattu: perillä saa piparin.
”Jousto on lasten kanssa älyttömän tärkeää. Väkisin ei onnistu, sellaisesta tulee vain paha mieli kaikille. Siksi mietin aina valmiiksi useampia vaihtoehtoisia juttuja, jos alkuperäinen suunnitelma ei toimi”, Ylinen sanoo ja samassa retkueemme nuorin kysyy, koska lähdetään.
Matkalla perillä
Tornin alla äidin ja lapsen välille syntyy spontaanisti piiloshippa, tai ainakin siltä se ulkopuolisen silmin vaikuttaa. Kolmevuotias kikertää naurua, kun Ylinen juoksee polulla ohi ja ihmettelee, minne lapsi on oikein mennyt piiloon.
”Ei sillä lasten kanssa ole mitään väliä, minne me mennään retkelle. Mehän ollaan jo perillä”, Ylinen hymyilee.
Paluumatkalla lapsi keksii itse leikin, jossa hän keräilee polun viereen asetelluista lumilyhdyistä pisteitä. Kun kasassa on ”satatuhatta pistettä”, hangen alta kaivamalla löytyy keppi, ja pienen kaivausurakan jälkeen toinen myös äidille. Loppumatka sujahtaa keppimiekkailemalla.
Susanna Ylisen täsmävinkit yön yli retkeilyyn lasten kanssa talvella:
- Aloita helposta, esimerkiksi telttailusta kodin tai mökin pihassa tai vaikka parvekkeella.
- Pue lapselle nukkumaan mennessä päälle kuiva toppahaalari ja talvimakuupussi – ihan kuten vaunuissa nukkuvalle vauvalle! Yhdistämällä kaksi makuupussia voit nukkua lapsen kanssa yhteisessä pussissa. Kiinnitä huomiota myös kunnolla eristävään makuualustaan.
- Retkeilyvälineitä voi myös vuokrata.
- Suunnittele ensimmäinen pidemmälle sijoittuva retkikin takaportin kera: varmista, että sisätiloihin tai autolle ei ole yöpymiskohteesta pitkä matka. Metsä antaa säiltä suojaa paremmin kuin vaikkapa tunturi.
- Lasten kanssa kannattaa retkeillä mahdollisimman helposti, ei lähteä hakemaan extremeä. Autiotuvat ovat yöretkeilyä siinä kuin telttakin!
- Käy kauhuskenaariot läpi, mieti miten vältät riskejä ja miten toimit, jos varotoimenpiteistä huolimatta riski toteutuu. Se tuo rauhaa.
- Ei ole väliä syttyykö nuotio yhdellä tikulla vai kymmenellä. Kaikessa retkeilyyn liittyvässä voi ja saa epäonnistua ja kokeilla sitten uudestaan.
- Aina saa lähteä takaisin, jos siltä näyttää ja tuntuu.
Talvella on ihaninta yöpyä laavussa, kun saa suojaa, mutta silti voi nukkua tähtitaivaan alla. - Ota silti aina mukaan teltta. Se tuo turvaa – suojan voi pystyttää koska vain ja minne vain.
- Estravinkki: Ragepähkinät Ragepähkinät sanotaan ja tarvitaan silloin, kun jollain menee hermot. Ensiapuna rinkasta kaivetaan esiin ragepähkinät. Se on myöntymisen hetki, toteamus, että nyt tarvitaan rauhoittumishetki. Pähkinöitä nakertaen saa samalla pohtia ja kertoa, mikä vaivaa.