Viime viikolla päiväkävelylläni pääsin näkemään läheisellä metsälammella uivia rupikonnan nuijapäitä. Sillä nimellähän sammakoiden toukkia sanotaan. Kroppa on kuin pieni pallo, jonka perässä pyrstö vipottaa. Hauskoja pikku otuksia!
Nuijapää jyystää ravinnokseen etupäässä levää, mutta viimein muodonvaihdoksen aikana pikkusammakko paastoaa – tai oikeastaan ottaa ravintonsa omasta hännästään. ”Ruoka ei maistu, koska sekä suu että vatsa ovat muuttamassa muotoaan. Pyöreä suu leviää saalistajan leveäksi kidaksi, hampaat puhkeavat ja kallon luut vääntyvät uuteen asentoon. Mahtaapa tuntua oudolta!” Näin kertoo Maija Karala blogissaan Erään planeetan ihmeitä. Kannattaa lukea Karalan juttu nuijapäiden kiehtovasta elämästä – ja muutenkin suosittelen hänen jo vuodesta 2009 jatkunutta blogiaan, joka on pullollaan mielenkiintoista, elävästi kirjoitettua luontotietoa.
Rupikonna kutee mieluusti metsälammissa, kun taas sammakot jättävät jälkikasvunsa pienempiin lämpäreisiin tai ojiin. Kevään kuluessa lämpäreet ja ojat voivat kyllä kuivua, mutta ilmeisesti riski kannattaa ottaa, sillä isommissa vesissä on taas liian paljon nuijapäiden saalistajia, kuten kaloja ja sudenkorentojen toukkia.
Viime vuosina olen miettinyt, voiko kuivumisen ohella sammakoiden jälkikasvua uhata pelloilla käytetyt torjunta-aineet, jos niitä huuhtoutuu ojiin.
Rupikonnat pärjäävät tavallisia sammakoita paremmin kalojen ja muiden vesipetojen kanssa: ne eivät ole suosittuja suupaloja, sillä jo nuijapäät ovat myrkyllisiä.
Mieleeni on jäänyt vaikuttava näyte vain peukalonpään kokoisen rupikonnan tehosta. Nostin vettä kaivostamme ja konnapienokainen nousi mukana sangossa. Se oli kohmeinen kylmässä vedessä oltuaan, ja niinpä lämmitin sitä hetken aikaa kourassani. Nyt jo edesmennyt koiramme Mosse tuli uteliaana katsomaan ja kosketti ruparia hyvin kevyesti kuonollaan. Sen jälkeen Mosse lipaisi kirsuaan kielellään – ja saman tien alkoi purskuttaa sylkivaahtoa suustaan. Vaikkei suoranaista myrkytystä tullutkaan, koira taatusti ymmärsi, ettei pikku otus ollut syötävä.
Rupikonnan iholleen erittämä myrkky ei silti ole mikään takuuvarma suoja, sillä konnia päätyy esimerkiksi rantakäärmeiden saaliiksi. Kehnoimmin puolustus toimii ihmisten maailmassa. Harva sentään tahallaan haluaa konnia vahingoittaa, mutta tahattomia onnettomuuksia tapahtuu paljon. Rupikonnia liiskaantuu autojen alle ja kuolee ruohonleikkurien ja siimaleikkurien silpomina – nyt uusimmaksi hirvitykseksi on saatu vielä robottiruohonleikkurit, jotka sammakoiden ohella murskaavat siilejä.
Eipä silti, myös vanhan ajan viikatteella voi helposti sivaltaa paikallaan kököttävän rupikonnan kuoliaaksi. Joka kevät havahdun turhan myöhään niittämään marjapensaiden ympärystät – tai en vain raaski niittää kauniisti kukkivia puna-ailakkeja ja leinikkejä – joten lopulta viikatteeseen tarttuessa kasvillisuus rehottaa pitkänä. On edettävä hitaasti kaistale kerrallaan ja välillä käsin penkoen tarkistettava, ettei missään ole ruparia. Varmuuden vuoksi käytän myös tavallista pienempää viikatetta.
Kun Risto kesän päätteeksi niittää isommat alueet raivaussahan avulla, hän tekee sen kahteen kertaan. Ensimmäisen niiton hän tekee konnaturvallisen korkealta, jonka jälkeen hän haravoi irtoheinät pois. Seuraavalla kierroksella siistiksi haravoidun ja lyhyen heinän seasta lymyilijät pystyy paremmin havaitsemaan. Viime kesänä näin pelastui puoli tusinaa rupikonnaa.
Rupikonnista on siis hiukan vaivaa, mutta tottahan meidän ihmisten kuuluukin nähdä vaivaa toisten lajien vuoksi. Sitä paitsi rupareissa on jotain erityistä. Vaikka iso, löllövatsainen ja kyhmyihoinen konna voi äkkiseltään kuulostaa epäsympaattiselta, oleellisempaa on sen tyyni olemus ja leveän suun monalisamaisen arvoituksellinen hymy. Silmätkin ovat kauniin meripihkan väriset!
Joka kerta rupikonnan nähdessäni minut valtaa avuton hellyys: haluaisin tehdä jotain tuon rupuliaisnahkaisen pulleron hyväksi. Yleensä parasta on olla tekemättä mitään, mutta jos näen rupikonnan tiellä, kiikutan sen nopeasti tien yli sille puolelle, minne sen kuono näyttää. On ankeata nähdä jopa pienillä kiemuraisilla sorateillä yliajon uhreiksi joutuneita rupikonnia, myös helposti havaittavia kookkaita yksilöitä. Hitailla nopeuksilla pienet jarrutus- ja väistöliikkeet olisivat mahdollisia eivätkä aiheuttaisi kenellekään vaaraa, ja pienillä sorateillä vauhdin vähentämisen luulisi muutenkin olevan itsestään selvää. Kova vauhti on erityisen tuhoisaa hämärissä ja yöaikaan, jolloin niin rupikonnia kuin muitakin eläimiä on liikkeellä tavallista enemmän.
Rupikonna voi luonnossa elää jopa kymmenen, viisitoista vuotta – vankeudessa jopa vuosikymmeniä. Ikäennätykseksi mainitaan peräti 54 vuotta. Rupikonnat ovat kotipaikkauskollisia, joten jos piha on turvallinen, saman yksilön saattaa kohdata kesä toisensa jälkeen.
