Karun kaunis radanvarsi
Suomen Luonto julkaisee verkossa arkistojen helmiä. Juttu on alun perin julkaistu lehdessä 6/2017.
Rata-alueen sepeli on karkeaa. Vain harva kasvilaji pärjää karussa ympäristössä, jota hallitsevat kivi, betonipalkit ja teräskiskot. Usein kuitenkin ratapenkan reunaluiskat ovat hienompaa maa-ainesta, ja niille kertyy vähitellen myös eloperäistä kariketta. Auringonpaisteessa radanvarsista muodostuu vähitellen elinympäristö, jossa viihtyvät paahdeympäristöihin sopeutuneet kasvi- ja eläinlajit.
Suomessa on luontaisesti vain vähän paahdeympäristöjä enimmäkseen hiekkarannoilla ja harjujen laitamilla. Ihmistoiminnan myötä niitä kuitenkin syntyy rautateiden ja maanteiden varsille sekä hiekkakuoppien reunamille. Armeijan ampuma-alueet ja lentokentät ovat nekin usein hyviä paahdeympäristöjä.
Suomessa on luontaisesti vain vähän paahdeympäristöjä.
Hirvenkello häviää pajujen alle
Punainen ketoneilikka kasvaa Järvenpäässä pienenä laikkuna radan huoltotien varrella. Siinä se on sinnitellyt jo useampia vuosia. Koska radan ja huoltotien reunat niitetään aina välillä, ketoneilikkakin pärjää kilpailussa elintilasta.
Ketoneilikka.
Komea hirvenkello kukkii muutama sata metriä pohjoisempana radan penkalla. Hirvenkello on kasvanut täällä jo vuosien ajan, mutta yksilömäärät vaihtelevat vuosittain. Kaksivuotinen hirvenkello kasvattaa ensimmäisenä vuotenaan vain maaruusukkeen, ja kukkavana kasvaa vasta toisena vuonna. Tällä paikalla hirvenkellot ovat jäämässä pajujen alle, ja osa yksilöistä niitetään huoltotöissä ilmeisesti liian aikaisin, ennen kuin siemenet ehtivät kypsyä. Maaperässä olisi varmaankin siemenpankkia, mutta olot ovat hirvenkellolle vaikeat. Yksittäisiä hirvenkelloja ilmaantuu aina sinne tänne lähialueelle, mutta laji voi hetkellisesti kadota, kunnes uusia yksilöitä taas jonain vuonna löytyy.
Hirvenkello on muinaistulokas, joka viihtyy parhaiten perinneympäristöissä.
Lähellä sijaitseva kelta-apilakasvusto on laajentunut. Laji hyötynee niitosta ja pärjää matalaksi niitetyillä radan varsilla hyvin kilpailussa muita lajeja vastaan.
Kelta-apila pärjää hyvin niitetyillä alueilla.
Kilpailu elintilasta on käynnissä radanvarressa myös hieman pohjoisempana. Uhanalainen ketonukki on saattanut tulla tälle paikalle siemenenä junan kyydissä. Paahteisessa ja hiekkapohjaisessa rinteessä kukkii ketonukkeja useissa laikuissa, mutta jos hietakastikka ja muut heinät ovat peittäneet maanpinnan, ketonukkeja ei esiinny. Jostain syystä laji ei ole levinnyt seuraaville avoimille ratapenkan jaksoille, vaikka luulisi tuulen ja junien aiheuttaman ilmavirtauksen lennättävän siemeniä eteenpäin.
Uhanalainen ketonukki on samassa ympäristössä kukkivaa hietapitkäpalkoa siromman oloinen, sillä on viisi terälehteä ja tyviruusukkeen lehdet eivät ole liuskoittuneet.
Lajikoulu: Opi tuntemaan siniset kellokukat
Harvinaisilla kasveilla elää harvinaisia perhosia
Monet perhoslajit ovat erikoistuneita kelpuuttaen vain tietyn tai korkeintaan muutaman kasvilajin toukkiensa ravinnoksi. Jos kasvi on harvinainen, sillä elävät perhoslajitkin ovat harvinaisia. Radan varrella elää muutamia perhosille merkittäviä kasvilajeja.
Yksi niistä on ketomaruna, tutumman pujon lähisukulainen. Tämä kuivien rantojen ja ketojen laji on kotiutunut myös radanvarsille. Esimerkiksi Keravan ja Riihimäen välin ratapenkoilla se on paikoin yleinen. Ulkonäöltään se muistuttaa hieman pujoa, mutta lehdet ovat paljon kapeammat ja koko kasvi on hennomman oloinen. Ketomarunalla eläviä harvalukuisia perhoslajeja ovat muun muassa loistokaapuyökkönen ja malikaapuyökkönen. Niiden löytäminen kasveilta vaatii harjaantunutta silmää.
Merenrannikoilla viihtyvä ketomaruna on löytänyt radanvarsista uuden kasvuympäristön.
Hyvinkään pohjoispuolella on muutama laajempi kasvusto tutun peltosauramon lähisukulaista, keltasauramoa. Sillä elävät muun muassa sauramoviirukoi ja sauramomykerökoi. Keltasauramokasvustot säilyvät paikoillaan useita vuosia, ellei ratapenger pensoitu.
Keltasauramo on kuin keltainen päivänkakkara.
Värikkäitä heinäsirkkoja näkyvissä
Hiukan idempänä, Kouvolan kohdalla, ruosteinen rautatiekisko lämpenee auringossa. Etsin paikalta harvinaista palosirkkaa, mutta sepelin mustat ja harmaat sävyt vaikeuttavat puuhaa. Harmaanmustat koiraat on helppo tunnistaa lennossa punaisista takasiivistä ja pörisevästä lentoäänestä, mutta maata pitkin käveleviä naaraita on vaikea havaita.
Palosirkkaa tavataan luontaisesti harjualueilla, avoimilla hiekkamailla ja kedoilla. Usein elinympäristöt ovat ihmisen muokkaamia junaratojen penkereitä, teiden pientareita ja armeijan ampuma-alueita.
Lajikoulu: Tutustu heinäsirkkoihin ja hepokatteihin
Jatkan etsintää. Yhtäkkiä palosirkkakoiras pörähtää lentoon jalan edestä ja paljastaa punaiset takasiipensä. Se pakenee muutamia metrejä ja laskeutuu sepelille. Jos en tietäisi mihin se putosi, en pystyisi sitä havaitsemaan, niin hyvin se sulautuu maastoon.
Varovaisen lähestymisyrityksen jälkeen palosirkka lennähtää jälleen ja jää ratakiskon reunalle istumaan. Nyt se antautuu kuvattavaksi.
Palosirkka poseeraa ratakiskolla.
Toisessa paikassa, Lappeenrannassa, radanvartta kulkiessani huomio kiinnittyy jalkojen edestä matalalla lentävään heinäsirkkaan. Aivan kuin olisin nähnyt sinisen häivähdyksen? Ei se ainakaan kangasheinäsirkka ollut. Kävelen muutaman askeleen, ja taas se lehahtaa lentoon. Kyllä, se on sinisiipisirkka, minulle täysin uusi tuttavuus!
Aiemmin laji oli Suomessa hyvin harvinainen ja tunnettiin vain hiekkadyyneiltä Hangosta ja Tammisaaresta. Muutamia vuosia sitten lajia löydettiin yllättäen laajemmalta alueelta Kaakkois-Suomesta, lähinnä hiekkakuopilta ja teiden varsilta.
Minäkin näen useamman yksilön. Osa on siniharmaita, osa hieman ruusunpunertavia. Lennossa näkyvät hennon siniset takasiivet.
Sinisiipisirkan suojaväritys sopii täydellisesti sen hiekkaisille elinpaikoille.
Iltapäivä kääntyy kohti iltaa ja kävelen radanvartta kohti autoa. Edestäni lähtee lentoon pieni parvi kangaskiuruja. VR:n matkustajajuna kiitää ohi. Kuinkahan monta sinisiipisirkkaa tai palosirkkaa juna ehtii ohittaa matkansa aikana?