Palasimme perheen kanssa pitemmältä mökkilomalta ja rupattelimme iloisesti autossa mökkiraitin kulkijoista: eteiseen punkeneesta siilistä, rantapuussa purisseesta oravasta sekä pihan satapäisinä ylittäneistä korppien lentolaivueista.

Olimme jo ihan lähellä kotia, kun autoon laskeutui yhdellä sekunnilla tyrmistynyt hiljaisuus: tien vieren metsikköön oli ilmestynyt laaja hakkuuaukko. Oksia ja rankoja rojotti siellä täällä ja maa oli murjottu.

Mitä… Tämä ei voi olla totta! Metsä oli lähimetsäämme mitä suurimmassa määrin ja siellä kulki jo valmiiksi polkuja ristiin rastiin, joita pitkin olimme etsineet suppilovahveroita ja mustiatorvisieniä, mustikoita ja puolukoita – ja tietenkin insipiraatioita työhön ja ajatteluun. Siellä oli hyvä myös vain olla. Suuret kuuset toivottivat tervetulleeksi ja sulkivat kulkijan kuin huoneeseen. Aika lakkasi olemasta ja saattoi hetken hengittää muun luonnon tahdissa.

”Täällä on ollu oikee maailmojen sota”, kuiskasi poikamme painaen otsaansa auton ikkunaan.

Lähimetsän hakkuusta on kulunut jo monta vuotta, ja kaadettujen puiden tilalle on alkanut kasvaa söpöä kuusikkoa. Se ei kuitenkaan houkuttele tai kutsu luokseen, joten reittini on siirtynyt myötäilemään haukkuuaukon ja metsän reunaa. Teen sinne nyt uutta, omaa polkuani.

On ihan oikein tuntea surua menetetyistä lähimetsän puista ja maisemasta. Helsingin yliopiston tutkija Panu Pihkala kirjoittaa uutuuskirjassaan Päin helvettiä? (Kirjapaja 2017) ympäristöahdistuksesta, niistä tunteista ja reaktioista, joita ihmisessä herää isommista ja pienemmistäkin ympäristöongelmista.

Eniten ympäristökiistoja aiheuttavat juuri metsät, ja yhä korostuneemmin kiistat ovat siirtyneet paikalliselle tasolle, selviää Luonnonvarakeskuksen tuoreesta tutkimuksesta. Siinä selvitettiin eri viranomaisten, luonnon käyttäjien ja luontoharrastajien näkemyksiä ympäristökonflikteista. Metsien lisäksi tunteita ja kiistoja herättävät eniten tuulivoima, pedot sekä kaivokset.

Suruni lähimetsän menetyksestä haaleni vuosien kuluessa, kun silmä alkoi tottua raiskioon, ja pikkuhiljaa luonto valtasi takaisin tyhjän tilan. Ihan hiljattain laajensin metsälenkkiäni hakkuuaukon vaikeakulkuisemmalle takamaalle. Ilahduin valtavasti, kun huomasin kallion kupeessa suuren kuusen, jonka paksut juuret levittäytyivät lonkeroina sen ympärille. Kuusi oli kuin kaikkea paikallaan pitävä naula. Taisin puhellakin tälle puujättiläiselle joitakin kehuvia sanoja ja taputin sen valtavaa runkoa. ”Mahtavaa, että sinä olet saanut jäädä tänne.” Nyt kuusesta onkin tullut uusi ”pyhiinvaelluspaikkani”, jonne kulkuni ohjautuu kuin itsestään.

Joskus pienikin myönnytys tai vaikkapa muutaman puun säästäminen antaa jo pilkahduksen toivosta.

Tyttäreni tarmokas vastarinta ilahdutti minua, kun mummolan pihan valtavia vuorimäntyjä karsittiin vuosia, vuosia sitten. Männyt olivat lapsille mieluisia kiipeilypuita, ja oksien katkominen ei kerta kaikkiaan käynyt päinsä. Papan kanssa sukeutui kiivas väittely, ja tytär lompsi saappaillaan sisälle. Pian hän tuli takaisin papan luokse teippirullan kanssa:

”Nyt sä korjaat ton oksan.” Tämän jälkeen vuorimäntyihin jätettiin myös kiipeilyoksia. Ja pihaan palasi rauha.

Juuret maassa. Kuva: Johanna Mehtola

hakkuukuusilähimetsämetsämetsähakkuuympäristöahdistusympäristökonflikti

Tilaa Suomen Luonto!

Avain ajankohtaisen ja innostavan luontotiedon aarreaittaan alk. 19,40 € / 3 lehteä + digipalvelu.
Tilaamalla tuet Luonnonsuojeluliiton työtä.