Linturetkellä: Porkkananokka
Meriharakat ovat jo pääosin saapuneet rannoille. Ne muuttavat Suomen rannikoille ja saaristoihin siis aika varhain, huhtikuulta alkaen. Lisäksi vielä punakuirien muuton aikaan toukokuun alkupuolella Suomenlahdella voi nähdä suurehkoja meriharakan muuttoparvia suuntaamassa itäkoilliseen arktiselle alueelle.
Kahlaajaksi meriharakka on iso ja varsin rotevakin. Porkkananvärinen ja -muotoinen pitkä nokka on hyvin erottuva tuntomerkki. Mustavalkoisessa puvussa loistaa lennossa leveä valkoinen siipijuova.
Meriharakan äänetkin ovat voimakkaita. Suorastaan meluisa plit plit plit plit-pliiiiiit plit plit plit… kisailevien meriharakoiden lentäessä kiinnittää huomiota. Tuo ääni kuuluu joskus kesäpäivinä kaupunkien nurmikoiltakin, esim. Helsingissä. Lintu on oppinut jopa pesimään tasakatoilla.
Meriharakan tieteellinen etunimi ostralegus tarkoittaa sananmukaisesti osterinpoimijaa. Muunkinlainen eväs kelpaa, vaikkapa liero märältä rantaniityltä.
Kun kahlaajat munivat yleensä neljä munaa, meriharakka on poikkeus, se pyöräyttää vain kolme. Toinenkin ero on: meriharakat ruokkivat poikasiaan. Se ei ole tyypillistä kahlaajille.
Kun niin monien kahlaajalintujen kannat ovat harmillisesti pienentyneet, meriharakka on iloinen poikkeus, se on menestynyt ihan hyvin. Kanta on yli viisinkertainen 1970-luvun arvioihin nähden. Meriharakka on myös pitkäikäinen lintu.
Meriharakkaan voi tutustua kaikkialla merien rannoillamme ja saaristoissa – ja ihmetellä aktiivisen, näkyvän ja kuuluvan linnun puuhasteluja! Meriharakan saattaa nyttemmin aivan viimeaikaisen kehityksen myötä tavata myös sisämaassa, erityisesti suurilla järvillä. ”Retkeilyalueellamme” se pesii yleisesti myös mm. Norjan vuonoilla ja Virossa.
Meriharakka on Fär-saarten kansallislintu. Siellä sille piisaa vihreitä niittyjä ja kaikenlaisia rantoja – ja vuoroveden vaihtelut helpottavat osterinpoimijan hienostuneita ruokailutottumuksia.