Kokeilen, että mittanauha on varmasti taskussa, kun kahlaan polviin asti ulottuvaan hankeen. Metsän laidassa kasvaa komea haapa, ja nyt on aika käydä ottamassa siitä mitat. Puu ei kuitenkaan ole saamassa ylleen uutta pukua, sillä onhan se upea ilmestys jo tuollaisenaan: hillityn harmaata runkoa koristavat tyylikkään keltaiset haavankeltajäkälät ja puun tyveä värjää punalevä.

Nyt mitataan tämän rungon ympärysmitta. Olisiko puu jo luokiteltavissa järeäksi yksilöksi, jolloin sen rungon läpimitan tulisi olla vähintään 40 senttiä.

Lähempää katsottuna puu on paksumpi kuin oletin, enkä meinaa yksin saada mittanauhaa rungon ympärille. Tenkkapoo ratkeaa, kun käytän avuksi vieressä kasvavan puskan oksia ja lepuutan mittanauhan toista päätä niiden päällä kiertäessäni puun ympäri. Toinen tenkkapoo tulee, kun mittanauhan lukemat – 150 senttiä – loppuvat kesken. Mittaan vielä uupuvan kohdan ja ynnään lukemat yhteen: 176 senttiä. Ja kun se jaetaan piillä (3,14), saadaan rungon läpimitta: komeat 56 senttiä! No onhan siinä totisesti järeä puu, jo vuosikymmeniä vanha.

Taputan jäkälistä kirjavaa kylkeä ja katson puun laajalle haarottuvaa latvustoa. Jos minulla olisi röntgenkatse, voisin kenties nähdä rungon uumenissa talvehtivia hyönteisiä kuten runkohaapsasen tai oksalla talvehtivan haapaperhosen toukan kuivista lehdenosista kehräämässään käärössä. Puussa ei näy kolojakaan, joten tikat eivät ole ainakaan vielä kelpuuttaneet sitä pesäpuukseen.

Haapaa on maamme puuston kokonaistilavuudesta 1,7 prosenttia, ja haapavaltaisia metsiä 0,4 prosenttia metsämaan kokonaispinta-alasta (valtakunnan metsien inventointi, VMI 11). Pelkästään haavalla eläviä lajeja – kuten esimerkiksi haavankeltajäkälä – on yli 200. Niitä kutsutaan haapaspesialisteiksi. Muitakin puulajeja hyödyntäviä seuralaislajeja eli generalisteja haavalla elääkin jo paljon enemmän. Seuralaislajit elävät haavan lehvästössä, oksissa, rungolla tai lahopuussa.

Haapa onkin suhteessa sen runsauteen metsän suosituin puu.

”Voisi sanoa, että supersuosittu”, sanoo tutkija Juha Siitonen Luonnonvarakeskuksesta. ”Sille vetäisivät vertoja vain jalot lehtipuut, mutta ne ovat metsissämme huomattavasti vähälukuisempia kuin haapa.”

Haapariippusammal on vaarantunut haavoilla kasvava epifyyttilaji. Kuva: Mauri Leivo

Äitipuu ja isäpuu

Haapa kasvaa usein avoimella paikalla lehdoissa, lehtomaisissa kangasmetsissä, korvissa ja etelänpuoleisissa kallion­alusmetsissä. Huhti–toukokuussa puu herää eloon ja alkaa kukkia Etelä-Suomessa. Haapa on kaksikotinen eli puut ovat joko emi- tai hedepuita, joihin kukkanorkot syntyvät. Karvamatoja muistuttavat norkkokukinnot ovat 10–20 sentin pituisia, ja niitä putoilee haavan juurelle kesäkuun alussa, kun siemenet ovat kypsyneet tuulen kuljetettavaksi.

Yhdestä norkosta syntyy noin 2000 siementä. Täysikokoinen haapa voi tuottaa noin 50 miljoonaa siementä.

”Haavan siemen on sata kertaa ke­vyem­pi kuin koivun siemen, eikä siinä ole lainkaan vararavintoa. Vaikka siemen itäisikin, sirkkataimen alkukehitys on heikko ja se kuolee helposti. Siemenellistä uudistumista on kyllä havaittu metsäpaloalueilla”, Siitonen kuvailee.

Tehokkaammin haapa kuitenkin leviää juurivesojensa avulla. Täysikokoisen haavan juuret ulottuvat 40 metrin laajuudelle puun rungosta.

”Esimerkiksi vanhassa metsässä kuolevan ja lahoavan haavan juuristo voi säilyä pitkään hengissä. Pioneerilaji uudistuu juurivesojensa avulla myrskyn tai metsäpalon luodessa kasvulle tilaa”, Siitonen valottaa.

Haavan havinaa

Kukinnan jälkeen haapa puhkeaa lehteen, ja sen se tekee myöhemmin kuin lehtipuut yleensä. Haapa yhteyttää myös rungollaan, mistä kertoo kuoren vihertävä lehtivihreän eli klorofyllin sävy. Tämän vuoksi lehtien puhkeamisella ei olekaan haavan kohdalla niin kiire.

Mutta ne lehdet ovatkin haavan paras – ja metsän äänekkäin – tuntomerkki.
Lehtien värinästä puu on helppo tunnistaa. Haavan tieteellinen nimi Populus tremula tarkoittaa värisevää poppelia.

Miksi haapa värisyttää lehtiään, sitä ei tarkkaan tiedetä. On arveltu, että se hätistäisi tuholaisia. Tätä selitystä Siitonen ei kuitenkaan niele.

”On esitetty selitys, että lehtien havina tehostaa kaasujen vaihtoa lähellä lehden pintaa. Happi poistuu tehokkaammin ja hiilidioksidia tulee tilalle. Se voisi olla yksi syy tuulettelulle”, Siitonen pohtii. ”Sitten herää kysymys, miksi kaikki lehtipuut eivät havisuttele lehtiään, jos siitä on huomattavaa hyötyä yhteyttämisessä sekä kasvussa.”
Haviseva ääni syntyy, kun jäykät lehdet osuvat toisiinsa.

”Haavan lehtiruoti on rakenteeltaan pitkä ja rento sekä pystysuunnassa litteä. Tämä rakenne mahdollistaa lehtien liikkeen hyvin pienelläkin tuulen vireellä.”

Lehdet kelpaavat monelle lajille ravinnoksi, mutta niistä sorvataan myös talvehtimispiiloja. Esimerkiksi haapaperhosen toukka kehrää kuivista lehdenosista haavan oksaan käärön, jossa se talvehtii.

Suuren suosion salaisuus

Haavan suuren seuralaissuosion taustalla on puun rakenteeseen liittyviä tekijöitä, joita Siitonen listaa: ensinnäkin haapa on päällyskasvi- eli epifyyttilajistoltaan tärkeä pohjoisella havumetsävyöhykkeellä. Sen runko on vähemmän hapan kuin muilla yleisillä metsäpuilla kuten männyllä, kuusella ja koivulla.

”Vanhan haavan runko on uurteinen ja halkeileva, joten siinä on paljon kiinnittymiskohtia itiöiden avulla leviäville kääville, jäkälille ja sammalille.”

Haavalla kasvaa noin 60 kääpälajia, joista reilu kymmenen kuten esimerkiksi ketunkääpä, keltakerroskääpä, haavankääpä ja haavanarinakääpä elävät vain haavalla. Jäkälistä esimerkiksi haavanläiskäjäkälä ja sammalista vaarantuneet haapariippusammal ja aarnihiippasammal ovat haapaspesialisteja, eivätkä menesty muilla puulajeilla. Nuoren haavan pehmeä ja ravinteikas kuori on monen nisäkkään tärkeää talviravintoa.

Myös puun lehdet sekä niistä syntyvä karike ovat metsän moottoreita, jotka ylläpitävät suurta lajikirjoa. Lehdet ja karike ovat kalkkipitoisia, ja siksi esimerkiksi monet kotilot kuten harmaasulkukotilo, suorasuusulkukotilo ja hienouurresulkukotilo hakeutuvat haavan suojiin.

Lehdet ja versot kelpaavat ravinnoksi metsän kasvissyöjäjoukolle: jänikselle, hirvelle, majavalle, liito-oravalle, kirvoille sekä perhosen toukista vaikkapa haapatyttöperhoselle, haapakääröyökköselle ja haapakiitäjälle. Kovakuoriaisista esimerkiksi haavanlehtikuoriaisen toukat syövät – nimensä mukaisesti – lehtiä tehokkaana armeijana.

Muita haavasta riippuvaisia kasvinsyöjiä eli herbivoreja on myös äkämäpunkeissa, luteissa, kilpikirvoissa ja kirvoissa sekä pikkuperhosissa, mutta niiden tarkkaa lukumäärää ei tiedetä. Ne kuitenkin jättävät lehtiin käyntikorttinsa esimerkiksi laikkuina tai äkäminä.

Mykorritsasienistä esimerkiksi haavanpunikkitatti, lehtopunikkitatti, haapavalmuska ja juurtoseitikki ovat haavan seuralaisia.

Kolmas puun suosioon vaikuttava tekijä on onttous.

”Haapa onttoutuu vanhemmiten. Sen aiheuttaa useimmiten haavankääpä, joka ilmaantuu miltei kaikkiin varttuneisiin, yli 80-vuotiaisiin haapoihin. Sekin on ainoastaan haavalla elävä spesialisti”, Siitonen kertoo.

Ontto haapa on pesäpuuna tikkojen mieleen: käpytikka, pohjantikka, harmaapäätikka ja valkoselkätikka nakuttelevat joka vuosi uuden pyöreän suuaukon ja kolon, jota muut lajit voivat hyödyntää tikkojen pesinnän jälkeen. Ja tässä paljastuukin jo neljäs syy haavan suosioon: sen puuaines on pehmeämpää ja huokoisempaa kuin muiden lehtipuiden. Tikkojen kaivamat kolot houkuttelevat muun muassa talitiaista, uuttukyyhkyä, telkkää, naakkaa, kottaraista, tervapääskyä, varpuspöllöä ja helmipöllöä.

Harmaapäätikka etsii pesäpaikan usein haavasta. Kuva: Mauri Leivo

Haavan kolossa voi asustaa myös nisäkkäitä kuten esimerkiksi liito-orava tai näätä. Talvihorrostaan siellä voivat vedellä korvayökkö, pohjanlepakko tai viiksisiippa. Myös orava voi köllähtää sinne nukkumaan.

Haapa tarjoaa jo elinaikanaan ravintoa ja turvaa monille lajeille, ja kun puu alkaa kuolla, se kuolee kituuttamalla. Tämäkin on etu sen hovissa eläviä lajeja ajatellen.

”Vanhassa puussa on sekä eläviä että jo kuolleita osia. Siten se tarjoaa pitempään elinpaikkoja lahopuuta hyödyntäville eli saproksyylilajeille.”

Liito-orava on haavan vakio­asukas, ja se saa myös syötävää puun norkoista ja lehdistä. Kuva: Benjam Pöntinen

Neljän asteen lahoa

Haapapuuta ei ole metsissämme määrällisesti paljon. Varsinaisen aallonpohjan haapa tavoitti 1960–1970-luvulla, jolloin tehokkaasti vesovaa puuta hävitettiin oikein urakalla metsistä. Puhuttiin jopa haapavihasta. Viha juonsi juurensa haavan levittämään haavanversoruosteeseen, joka tarttuu taloudellisesti arvokkaisiin männyntaimiin.

Silloin ei vielä tiedostettu, millaisia taajamia haavat ovat metsän lajien monimuotoisuutta ajatellen.

Haavalla on laaja levinneisyysalue Pohjois-Afrikasta Skandinavian tuntureille ja Brittein saarilta Venäjälle Kamtšatkan niemimaalle. Suomen tapaan myös Ruotsissa haapaa on aiemmin pidetty roskapuuna.

”Nyt haapoja arvostetaan ihan eri tavalla ja niitä suositaan säästöpuina harvennus- ja päätehakkuissa. Se on mennyt aika hyvin metsätalouspuolella läpi”, Siitonen toteaa.

Haapa lisää luonnon monimuotoisuutta niin tuoreena puuna kuin lahopuunakin. Puun lahoaminen jaetaan neljään asteeseen. Ensimmäisessä lahoasteessa puu on juuri kuollut ja kaarnan alla olevan ravinteikkaan nilan syöjät kuten mäihäkaarnakuoriainen, monipistehaapsanen ja haapajäärä valloittavat rungon.

”Kun pettuvarasto avautuu, se syödään yleensä jo ensimmäisenä kesänä. Se on hyönteisille vähän kuin pääsisivät syömään jauhoa tai näkkileipää.”

Kun nila on putsattu, nämä nilansyöjälajit siirtyvät uusiin runkoihin.

Toisessa lahoasteessa pintapuu alkaa lahota. Lajikirjo on runsaimmillaan, ja lahohaavasta voi tavoittaa kovakuoriaisista esimerkiksi punahärön tai lattatylpön.

”Erittäin uhanalainen lattatylppö on peto ja litteän muotonsa myötä se on sopeutunut elämään kaarnan alla.”

Puussa kasvaa tässä vaiheessa myös sienirihmastoa ja sinistäjäsieniä.

Ensimmäisessä ja toisessa lahoasteessa on paljon vain haavalla eläviä lajeja, mutta kolmannessa ja neljännessä asteessa puuaines on hajonnut jo niin pitkälle, että yhä useampi generalisti, siis muillakin kuin haavalla elävä laji, saapuu paikalle lahopuusta erittyvien tuoksujen perusteella.

Kolmannessa lahoasteessa puun irtonainen kuori putoaa pois noin kymmenen vuotta lahottuaan. Ennen sitä kuoren alusta muuttuu multamaiseksi, sillä runkoon alkaa nousta myös lieroja ja muita hajottajia. Nyt kuoreton haapa suo elinympäristön esimerkiksi haapajumille, haavanlahokärsäkkäälle, pölkkyhärälle ja haapasyöksykkäälle.

”Niiden tekemissä käytävissä elää puolestaan petoja ja loisia ja muita seuralaislajeja”, Siitonen valottaa.

Lahopuukin tarjoaa siis aineksia aikamoiseen draamaan.

Neljäs lahoaste koittaa, kun puuaineen ravinteet on käytetty miltei loppuun ja puu alkaa muuttua osaksi metsämaan pohjaa.

”Silloin puu hajoaa potkimalla, se on sammaleiden peitossa ja täynnä mykorritsasienten rihmastoja. Nyt kuvaan astuvat yleiset karikkeensyöjät kuten kaksoisjalkaiset ja erilaiset kotilot sekä niiden pedot, kuten maakiitäjäiset.”

Vähämustakeiju elää tällaisessa pitkälle lahonneessa haavassa, mutta se on äärimmäisen harvinainen ja miltei hävinnyt Suomesta. Pehmeässä lahopuussa on paljon suoja- ja lepopaikkoja myös monille talvehtiville hyönteislajeille.

Haavan tornitalossa

Haavalla elää sen iän ja lahoasteen mukaan erikoistuneiden lajien lisäksi rungon eri kohtiin pystysuuntaisesti erikoistuneita lajeja. Nämä lajit elävät siis tietyssä osassa runkoa.

”Hiirakkokauniainen elää vanhojen ja järeiden haapojen tyvikuoressa ja haapakaarnurit, kuten vaikkapa aitohaapakaarnuri, elävät tyypillisesti ohutkuorisissa oksissa puun latvuksessa”, Siitonen kuvailee.

Elävässä puussa ja lahopuussa on vain haavalla eläviä lajeja miltei yhtä paljon, mutta niiden runsaudessa on suuri ero.

”Järkyttävän suuri osa lajeista, jotka elävät vanhoilla ja kuolleilla puilla on uhanalaistunut suhteessa kasvuikäisten puiden lajeihin. Ongelmissa ovat metsätalouden kannalta vähäarvoisten yli-ikäisten, huonokuntoisten tai kuolleiden puiden lajit.”

Metsätalouspuolella ihmetellään, miten haavasta riippuvaiset lajit voivat olla uhanalaisia, kun haavan kokonaismäärä metsissämme on lisääntynyt.

”Uhanalaiset ja harvinaiset haavasta riippuvaiset lajit eivät tule toimeen ilman järeitä, yli-ikäisiä ja kuolleita haapoja. Jos ne puuttuvat, lajit eivät pysty levittäytymään uusille elinalueille.”

Keltakerroskääpä on äärimmäisen uhanalainen haapaspesialisti. Kuva: Kalle Ruokolainen

Tarvittaisiin siis enemmän juuri oikean ikäistä haapajatkumoa. Sitä on vaikea ykskaks taikoa, kun metsissä kasvaa valtaosin nuorempaa puuta. Onneksi haapa on sentään nopeakasvuinen, vaikka sekään ei ongelmaa ratkaise. Tärkeää olisi säästää juuri vanhempaa puustoa niin paljon kuin mahdollista.

Kevät lämmittää jo sitä pellon reunan järeää haapaakin, jonka rungon läpimitta on 56 senttiä. Se tietää sitä, että liikenne puun luomassa metsän taajamassa vilkastuu ja kaikkea säestää pian lehtien hienostunut taputus. Kaikki haavat ovat aplodinsa ansainneet, mutta tutkija Siitosella on mielitiettyjä myös puuyksilöissä.

”Ikivanha, järeä, elävä haapa on hieno. Minulle hyönteisharrastajana myös toisen lahoasteen haapa on jännittävä. Kun nila fermentoituu, kuoren alle kertyy ruskeaa limaista mäihää. Siinä on ihan oma tuoksunsakin. Sellaiset ovat hienoja”, Siitonen kuvailee.

Artikkeli on julkaistu Suomen Luonnossa 3/2018.

Haapa

Populus tremula

Heimo: Pajukasvit.
Levinneisyys: Yleinen koko maassa, kasvaa tunturialueilla pensasmaisena.
Kasvumuoto: Kaksikotinen puu, jonka emi- ja hedekukat eri puuyksilöissä.
Kukinta: Touko–kesäkuussa ennen lehtien puhkeamista.
Korkeus: 15–30 metriä.
Juuret: Täysikokoisen haavan juuret ulottuvat 40 metrin laajuudelle.
Ikä: Keskimäärin 150 vuotta, pituuskasvu pysähtyy noin 60-vuotiaana.
Lisääntyminen: Juurivesoista sekä siemenistä. Yhdessä norkossa on 2000 siementä, ja täysikokoinen haapa voi tuottaa niitä yli 50 miljoonaa.
Tiesitkö? Haavan rungosta on koverrettu veneitä, haapioita. Lisäksi haavasta on valmistettu muun muassa tulitikkuja, päreitä ja saunanlauteita, sillä puu ei kuumene heikon lämmönjohtokykynsä vuoksi.

Kuva: Reijo Nenonen / Vastavalo