ALBERT EDELFELT oli kesällä 1889 Forssan lähellä Tammelassa vaimoa sukuloimassa. Kuivajärven rannalla seisova Saaren kartano kuului hänen tuoreen puolisonsa Ellan de la Chapellen isälle.

Olisi pitänyt olla onnellista. Ellanissa Edelfelt oli saanut Helsingin kauneimman naisen. Ellania pidettiin kuitenkin myös kaupungin kalseimpana naisena, ja vaikka Ellan voisi olla tästä arviosta eri mieltä, liitosta tuli molemmin puolin onneton. Aviovuoteen iloja ei kestänyt Edelfeltin mukaan kahta viikkoa kauempaa. Ehkä siksi hänellä oli Tammelan-iltoinaan aikaa hiippailla läheisen harjun laelle maalaamaan.

Taulu ei ottanut valmistuakseen: Kirjeessä äidilleen Edelfelt selitti etsineensä tiettyä ilta-auringon sävyä ja sutanneensa sen takia monta kertaa valmiin maalauksen päälle.

Lopputulos oli kuitenkin vaivan arvoinen. Edelfelt antoi taululle nimen Kaukolanharju auringonlaskun aikaan ja vei sen Helsinkiin, josta se jatkoi matkaansa Pariisin taidepiirien ihasteltavaksi ja tuli ennen pitkää yhdeksi niistä kuvista, jotka nähdessämme me heti ajattellemme, että tällainen on Suomi ja juuri tämän takia me olemme vähän tämmöisiä.

Mutta Suomi ei ole enää sellainen. Se on muuttunut tavalla, jonka huomaisi heti, ellei Edelfelt olisi jättänyt paria olellista asiaa taulusta pois.

[Juttu jatkuu kuvien jälkeen.]

Edelfelt maalasi taulunsa 21 metriä alempaa kuin tämä näkymä, joka on kuvattu Kaukolanharjun näkötornista. Tornin juurelta vesi välkkyy arasti kuusten lomasta. Kuvat: Valtion taidemuseo, Kuvataiteen keskusarkisto, Matti Janas / Saku Soukka

KAUKOLANHARJUN laelta katsoen Suomen kasvot ovat vanhenneet arvokkaasti. Edelfeltin maalauspaikalle on pystytetty vuonna 1926 näköalatorni, jonka huipulta näyttää, että alla avautuva järvimaisema on lähes entisellään.

Maalarikin on saattanut seisoa jonkinlaisella korokkeella, horisontti kohoaa nimittäin paikoilleen vasta, kun on kiivennyt jonkin matkaa jyrkkiä portaita. Vai onko metsä vain kasvanut? Harjun muoto on kyllä tuttu ja pienet saaret sijoillaan. Tyynenä kesäiltana aurinkokin painuu aivan oikein luoteeseen ja värjää veden kullankeltaiseksi. Edelfelt oli näkevinään sen välkkeessä rubiinin, topaasin ja onyksin hohtoa. Aatelismiehenä hän ehkä tiesi, miltä sellaiset jalokivet näyttävät.

Vasta tovin tuijottamisen jälkeen huomaa, että metsänraja on tuuheampi kuin taulussa.

Sille voi olla selitys.

Edelfelt oli oman aikansa NHL-kiekkoilija, julkkis, jonka kesänviettoa kotimaassa seurattiin herkeämättä. Siksi Aamulehti tiesi heinäkuun neljäntenä 1889 kertoa, että

Taiteilija A. Edelfelt wiettää kesäänsä Saaren kartanossa Tammelassa ja maalaa isonlaista taulua.

Ja sama lehti valitteli, että

Sadetta, sitä nyt hartaasti ikäwöidään.

Vaikka Edelfeltillä oli kevyt, Pariisissa koulutettu sivellin, voi olla, että metsänrajan keveys johtuu juuri kuivuudesta. Vuoden 2011 kesäkuussa satoi tilastojen mukaan paljon enemmän kuin kesäkuussa 1889, ja puut saivat muhkeamman lehtipeitteen. Lämpö­tilatiedot viittaavat samaan: kesä 1889 oli lämmin, mutta tämän vuoden kesäkuussa Helsingin mittausasemalla keskilämpötila oli liki asteen korkeampi. Saman verran on vuoden keskilämpötila yleensäkin Etelä-Suomessa noussut.

Ilmastonmuutos on siis luultavasti muokannut Edelfeltin sielunmaisemaa. Se on tehnyt siitä paksumpilinjaisen ja runsaamman, enemmän saksalaisen romantiikan kuin ranskalaisen naturalismin mukaisen. Puutkin ovat kasvaneet korkeammiksi. Mutta ilmastonmuutos on tässä kaikessa pikkutekijä. Oleellisinta on, että Saaren kartanon metsät ovat olleet suojeltuina 80 vuotta, ja maisemasta puuttuu lähes kokonaan suora ihmisvaikutus.

Mikä?

Sitä ei oikein tajua muuten kuin laskeutumalla metsän sisään.

[Juttu jatkuu kuvien jälkeen.]

Akseli Gallen-Kallela on kääntänyt Kullervon kiven peilikuvaksi. Vastarannalla asuva Ritva Saukkomaa syntyi 1935, kilometrin päässä kivestä. Silloin Ekolassa vielä asuttiin, ja sen edustalla oli aukeat pellot. Kuvat: Valtion taidemuseo, Kuvataiteen keskusarkisto, Pirje Mykkänen / Saku Soukka

VENE TÖMÄHTÄÄ rantaan Keski-Suomessa, Keuruun Huhkojärvellä. Laulujoutsenemo meloo vaivihkaa sivummalle, mutta näyn ihaileminen unohtuu, kun metsästä hyökkää parvi vihaisia hyttysiä. Järven rannalla asuva Ritva Saukkomaa on iskenyt rantapenkalle kyltin, jossa lukee ”Kullervon kivi”. Saukkomaa usuttaa toimittajaa metsän puolelle.

Täällä siis maalattiin Kullevon kirous.

Saukkomaa sanoo, että olemme tulleet yhdennellätoista hetkellä. Kullervon kiven luona saatetaan pian heittää mölkkyä – taulun kivi makaa 40 metrin päässä Huhkojärven rannasta, paikalla, jolle on raivattu mökkitontti.

Vastarannalla mökkejä on jo 15.

Edelfelt oli suuri esikuva taulun tekijälle Akseli Gallen-Kallelalle. Nuori Akseli oli Eero Järnefeltin ja Pekka Halosen kanssa yksi niistä hurjista, jotka lähtivät hänen perässään Pariisiin.

Siinä missä dandymainen Edelfelt sukkuloi suvereenisti Euroopan aatelispiireissä, Akseli kuului kuitenkin maalaissäätyläistöön. Vuonna 1886 hän piti Pariisin opinnoista välivuoden ja muutti tänne Jamajärven eli nykyisen Huhkojärven rannalle. Tänne hän palasi monta kertaa myöhemminkin, ja täällä, Ekolan torpan rannassa, hän maalasi tärkeimpiä taulujaan. Kullervon kirouksen luonnos syntyi 1886.

Mitähän biologi Olli Turunen näkee taulussa? Hän on tutkinut, miten aarniometsän piirteet näkyvät kuvataiteen klassikkoteoksissa. Kullervon Turunen tuntee jo kymmenen vuoden takaa ja huomauttaa heti, että Gallen-Kallelan aikaan Huhkojärven rantaa ei ollut selvästikään vielä rakennettu, että keloutunutta maapuuta oli paljon, että männynrungot olivat hiiltyneet ja rantaa laidunnettiin.

Ja, oho! Tätä Turunen ei ole ennen huomannut: Kullervon takaahan pilkistää kolme pikkiriikkistä lehmää! Ne kuuluvat Kullervon tarinaan, mutta ei niitä Ekolassa keksiä tarvinnut. Kullervo seisoo aivan aarniometsän ja kulutetun kulttuurimaiseman rajalla.

”Näin jyrkkä on tuo raja vielä runsas sata vuotta sitten Suomessa voinut olla!” Turunen intoutuu.

Metsänrajan jyrkkyys on mielenkiintoista oikeastaan juuri lehmien takia. Hirvituhoista ei 1890-luvulla puhuttu, mutta lehmätuhoista valitettiin koko ajan. Kylien lähellä metsä ­uudistui hitaasti, koska karja jyrsi puuntaimet mataliksi.

Laidunnus suosi nopeasti vesovaa lehtipuuta ja teki metsistä valoisampia. Lähes kaikki vihreä katosi parempiin suihin paitsi jalkojen juuresta myös niin korkealta kuin lehmät pystyivät kaulaansa kurottamaan. Siksi asutuksen läheltä löytyi sellaisia nyt lähes hävinneitä kasveja kuin hirvenkelloa ja kesämaitiaista. Koko maiseman sävy oli helakampi. Taiteilijan täytyi sekoittaa paletin päällä limetinvihreää, kun nyt täytyy tehdä oliivin- ja myrkynvihreää.

On sävyeroon tosin toinenkin syy: Kullervon kirouksessa lehmät käyskentelevät aholla.

Aho syntyy tavalla, jonka ymmärtää, kun menee metsästä pihaan.

[Juttu jatkuu kuvien jälkeen.]

Heinäkuun päivä -taulun paikalla kasvavan metsän omisti vuonna 2011 metsuri Pekka Miettinen. Hän oli ottanut kalliolta isot tukkipuut 1987, kaatanut siemenpuut vielä erikseen kymmenen vuotta myöhemmin ja harvennellut samalla lehtipuita. ”Nyt pitäis näyttää raivaussahaa.”

EERO JÄRNEFELT on tehnyt arvokkaan poikkeuksen, kun on ottanut tauluunsa Heinäkuun päivä (1891) juuri sen, minkä muut yleensä rajasivat pois: kasketun kentän.

Taulun maalauspaikalla Juankosken Kuninkaanniemessä tulee vain hätä käteen, koska ennen paljas kallio on hautautunut viidakkoon. Parinkin aarin alueelle voi näköjään eksyä, jos maapohja on sopivasti ravinteikas ja kasvaa parikymmenvuotiasta mäntyä, koivua ja tiheää pihlajaa.

Onko maalauksen poika istuvinaan tämän vai tuon kal­lionnykäreen päällä? Onko Järnefelt keksinyt koko etualan kivikon omasta päästään? Niinkin hän saattoi tehdä.

Tuttuja elementtejä löytyy, kun hetken harppoo edestakaisin. Pusikon takana on sininen höylähirsitalo, jonka Juankosken kaupungin nuorisotyöntekijä Janne Katajisto on rakentanut vuonna 2000 torpan paikalle. Hänen pihassaan nököttää jopa viisi vuotta Järnefeltin vierailun jälkeen valmistunut aitta, mutta yhtään vuoden 1891 rakennusta ei ole jäljellä.

Järnefelt tuli Kuninkaanniemeen, kun halusi kuvata suomalaista uudisraivaajahenkeä, sellaista hulluutta, että käydään kirveen ja tulen voimalla erämaata vastaan. Täältä hän löysi pihan, joka luonnehti sitä hyvin. Länsi-Suomessa oli 1890-luvulla siirrytty jo peltoviljelyyn, mutta idässä Juankosken seudulla kaskeaminen jatkui.

Kaskista karkasi paljon metsäpaloja, eikä salaman iskemistäkään lähteneitä paloja päästy tiettömien taipaleiden taa sammuttamaan. Se merkitsi paljon elintilaa sellaisille kääville kuin liekokääpä ja hentokääpä, ja koppakuoriaisille, kuten palolatikka ja nokilatikka. Nyt ne ovat joko hävinneet tai erittäin uhanalaisia.

Paljolti kaskeamisesta johtui kuitenkin myös se, että komissomaanmittari Achilles Wahlroos saattoi valittaa vuonna 1871 metsien kurjaa tilaa:

Joka awoin silmin maamme eri osissa vähänkin on liikkunut, tietää hyvin, että metsät melkein joka paikassa owat jotenkin kehnossa ja arweluttavassa tilassa. Kyläin likittywillä metsää ei tavallisesti näe ollenkaan, mutta sitä enemmän paljaita kiwimäkiä, jotka ennen ovat puita kasvattaneet, mutta joista kehno ruohostokin nyt kesän helteessä kuivuu pois.

Laajimmillaan kaskeaminen oli 1800-luvun alussa, mutta vielä vuosisadan puolivälissäkin kaskimetsiä oli jopa neljä miljoonaa hehtaaria, nykyisten Etelä-Savon, Pohjois-Savon, Etelä-Karjalan ja Kanta-Hämeen maakuntien pinta-ala yhteensä. Etenkin Etelä-Savossa metsiä haihtui savuna ilmaan.

Kaskeamisen vaikutuksista kertoo jotain se, että kun Itä-Suomessakin siirryttiin 1900-luvun alussa peltoviljelyyn, nuoria koivikoita oli yhtäkkiä kaikkialla. Silloin nähtiin valtavia teeriparvia. Se on aika jännittävä seuraus siitä, että sahatavaran vienti oli parantunut ja paperilehtiä alettu painaa enemmän. Kaskeamiseen eivät nimittäin tehonneet kiellot, vaan piti käydä niin, että puusta tuli arvokkaampaa puuteollisuuden raaka-aineena kuin tuhkalannoitteena.

Vuonna 1891, kun Järnefelt sekoitti Juankoskella vaa­leanvihreän sävyjä, teollinen metsätalous eli jo kolmattakymmenettä vuotta voimakasta kasvua. Serlachiukset ja gutzeitit eivät enää tyytyneet kuluttamaan metsiä asutuksen liepeiltä ja vesireittien varrelta vaan alkoivat rakentaa talviteitä, joita pitkin päästiin käsiksi laajoihin erämaihin.

Se oli muutos, jonka tajuaa parhaiten astumalla takaisin metsän puolelle.

[Juttu jatkuu kuvien jälkeen.]

Onko tämä Pekka Halosen Erämaa-taulun maalauspaikka? Ville Lukkarisen mukaan voi olla, Heikki Simolan mukaan ei. Kuvat: Turun taidemuseo, Vesa Kinnunen / Juha Poutanen

ERÄMAATA KUVAAVISTA tauluista tunnetuin on Pekka Halosen 1899 Karttulan Riuttalassa maalaama Erämaa.

Karttula ei ole kovin kaukana Juankoskelta. Se on toisella puolen Kuopiota, Itä- ja Keski-Suomen rajalla. 1800-luvun lopulla Karttulasta länteen alkoivat Keski-Suomen erämaat, joita riitti Länsi-Suomen pelloille saakka.

Määritelmän mukaan erämaa on asumaton ja tietön alue, jolla harrastetaan eränkäyntiä, mutta luonnontilaista se ei välttämättä ole. Vuoden 1991 erämaalaissa määriteltiin vain, että erämaa-alueelta on oltava kahdeksan kilometriä tielle. Halosen Erämaahan tämä sopii. Taulun tarkka maalauspaikka on ollut hakusessa, mutta 1999 taidehistorian professori Ville Lukkarinen rämpi apurahan turvin Karttulan metsissä ja tuli siihen tulokseen, että Halonen on katsellut Honkamäeltä koilliseen tai Iso-Piikamäeltä luoteeseen. Näistä Iso-Piikamäki vaikuttaa todennäköisemmältä, kaukomaisema on taulun kanssa identtinen.

Halonen kirjoitti Riuttalasta Emil Wikströmille kirjeen:

Täällä olemme viettäneet jo parisen kuukautta aivan erakko elämää Savon salomaalla, jonne ei ole polkupyörän kello kilissyt eikä junan vihellykset aikakaudestamme muistuttaneet. Postin saamme kerran viikossa ja 15 k.m. on sinne, jota tieksi kutsutaan.

Nyt autolla pääsee 500 metrin päähän. Vaikka Halosen oli helpompi tavoittaa erämaan tunnelma, hän päätti luoda sitä vähän lisää. Väitetään, että taulun etualan poikki kulkeva ­kelo raahattiin rinteelle muualta. Siltä se ainakin näyttää: pystykelot ovat metsäpalon mustaamia mutta maahan kaatunut puhtaan harmaa. Tarkkasilmäinen löytää taulusta muutakin outoa. Kuvatakseen erämaata maalauksen puusto on epäuskottavan tiheää ja lahopuut kummallisesti ilmassa. Taustalla näyttäisi olevan lehtipuita. Talsiko Halonen kaskimailla?

Kyllä. Lukkarinen tietää kertoa, että Riuttalan tilalla oli niukanlaisesti peltoa mutta paljon kaskimetsiä. Taulun etualalla ei ole kuitenkaan varsinainen kaski, lähinnä siitä on voinut kulkea kaskesta karannut metsäpalo. Parisataavuotiset lakkapääpetäjät luovat aitoa erämaan tunnelmaa, ja lahopuuta on oikein mukavasti.

Nykyisin metsä on, miten sen sanoisi… terve.

Iso-Piikamäen rinne kasvaa eri-ikäisiä sekametsän puita, vanhimmat 50–60-vuotiaita mäntyjä. Lakkapääpetäjien puute ei yllätä. Tietoja 1900-luvun alusta ei ole, mutta 1800-luvun alussa vielä kolmannes Etelä-Suomen metsistä oli vanhaa metsää. Nyt niiden ala on kutistunut 0,1 prosenttiin.

Biologi Heikki Simolan mielestä Iso-Piikamäki ei ole kyllä taulun oikea maalauspaikka. Hän pitää oikeana Riuttalan tilan vieressä kohoavaa mäkeä, jolta metsä hakattiin pari vuotta sitten niin, että nyt sen paikalla on tiheää koivuntainta kasvava hakkuuaukko. Olisiko noin? Iso-Piikamäeltäkin on näköjään raivattu risuja kuluneen vuoden aikana, ja kelot on pitkään vallinneiden metsänhoidon oppien mukaan kaadettu. Lahopuista on jäänyt huomaamatta yksi koivupökkelö. Pensaskerroksessa vilahtaa nuorta koivua ja pihlajaa, mutta korkeimpina huojuvat männyt ja kuuset.

Kuuset ovat nousemassa niskan päälle. Se johtuu kaikesta siitä, mitä Gallen-Kallelan, Järnefeltin ja Halosen tauluista on voinut lukea.

[Juttu jatkuu kuvien jälkeen.]

Haminavuoren laella kasvoi vuonna 2011 seinäsammaltyypin mustikkametsä. Iltavaloa odotellessa kymmenen litran marjasanko täyttyi kättelyssä. Kuvat: Ferdinand von Wright, Näköala Haminalahdelta, Valtion taidemuseo, Kuvataiteen keskusarkisto, Jukka Romu / Jouni Tikkanen 2011

KUUSI OLI männyn jälkeen Suomen yleisin puu jo ennen teollisen metsatalouden alkua, mutta teollisuus alkoi sekä tietoisesti että tietämättään suosia havupuita. Haluttiin kuitua hiokkeeksi ja sellukattiloihin, tehtiin harsintahakkuita ja rakennettiin hyvät tiet, joiden avulla metsäpalot saatiin kuriin.

Kuusi on puu, joka menestyy metsän kehityksen loppuvaiheessa. Se valtaa hiljalleen alaa, ellei metsäpalo käräytä tulenarkoja taimia tai ellei niitä raivata pois. Kuusi hämärtää metsän pohjan, mänty ja rauduskoivu eivät menesty sen varjossa. Siksi kuusta kasvaa myös siellä, missä metsä on jätetty kokonaan rauhaan.

Ferdinand von Wrightin vuonna 1853 maalaaman Haminavuoren laki suojeltiin vanhojen metsien suojeluohjelmassa vuonna 2000. Paikka oli jo tuolloin ollut kauan koskematta, ja nyt se kuusettuu.

Eero Järnefeltin Koli suojeltiin 1950-luvulla, ja sekin kasvaa kuusta. Koli-hotellin nytkähtelevässä maisemahississä on suuria vaikeuksia kuvitella, että runsas sata vuotta sitten rinteiden tasaista havumattoa ei ollut. Vuonna 1892 Järnefeltin kanssa Kolille matkustanut Juhani Aho näki Kolin huipun lähestymisen niin kovin eri tavalla:

Kuta lähemmäs sitä tullaan, sitä iloisemmaksi muuttuu maisema Kolille päin katsoen. Viljelys on ottanut haltuunsa suuren osan sen laajoja rinteitä. Taloja on monessa kerroksessa ja samassa suhteessa peltoja, niittyjä ja varsinkin kaskimaita. Ainoastaan paikoitellen kivikkoisemmilla kohdilla muodostaa synkkä petäjikkö hauskan vastakohdan lehtojen, ahojen ja niittyjen helakammalle vihreydelle.

Kultakauden taiteilijat löysivät Kolin 1890-luvulla yhtä aikaa, mutta suurimman vaikutuksen se teki Järnefeltiin. Hän sai kolikärpäsen puremasta elinikäisen tartunnan.

Olisi voinut käydä toisinkin. Mukana ensimmäisellä retkellä oli nimittäin myös Ahon nuorikko, taiteilija Venny Soldan-Brofeldt, ja Järnefelt jäi vähän hankalasti kolmanneksi pyöräksi. Ahon kanssa hänellä oli luontevat äjien jutut, mutta piippuhampainen, näsäviisas Venny otti häntä päähän. Olisiko se johtunut ulkopuolisuuden tunteesta? Oma vaimo Saimi oli näytelmiensä kanssa kiireinen Viipurissa. Ehkä Järnefelt siksi erkani omalle huipulleen.

Minä olen päättänyt olla kun ahvena kivellä, hän kirjoitti.

Kun pahantuulinen Järnefelt maalasi Ukko-Kolilta ensimmäistä järvimaisemaansa Pielisen ja Venäjän suuntaan, Aho katsoi Akka-Kolilta sisämaahan päin. Ilman Vennyä Järnefelt olisi voinut alkaa maalata samaa näkymää. Ehkä alitajuntaamme ei olisikaan painettu kuvaa autiosta, saarten laikuttamasta järvinäkymästä, vaan savua puskeva, touhuntäyteinen kasken, niityn ja sekametsän tilkkutäkki. Aho vertasi sitä Italian Toscanaan.

Ahon kansallismaisemassa lehmien, kaskeamisen ja kirveen jäljet olisivat näkyneet. Mutta Järnefelt toisti järviaihetta, ja ihminen näkyy hänen 40 vuoden aikana maalamissaan tauluissa vähän huonosti. Mäkrävaaran kalliolta maalattu Syysmaisema Pielisjärveltä (1899) paljastaa kuitenkin, että Kolin etelärinne oli osittain avoin ja muuten nuorta koivikkoa. Syksyllä 2011 koivikon keltaa täplittivät ikivihreät kuuset.

Kolilla taulukierroksia vetävä Ilmari Martikainen kertoo, että Kolin laella kasvava kuusikko voi pian romahtaa omia aikojaan, koska vuonna 2004 ja 2005 oli pahat tykkytalvet, ja metsiin kaatui paljon maapuuta. Niiden kimppuun hyökkäsivät kuoriaiset ja lahottajat, ja sitten oli pystypuiden vuoro. Koli voi olla kohta taas kolipää.

[Juttu jatkuu kuvien jälkeen.]

Syysmaisema Pielisjärveltä -teoksessa näkyvää Mäkrävaaran kylkeä on kaskettu niin äskettäin, että etualan koivut Eero Järnefelt on vetänyt hatustaan. Markku Tanon toisinnossa rinne on kuusettunut. Kuvat: Valtion taidemuseo, kuvataiteen keskusarkisto, Hannu Aaltonen / Markku Tano

MÄKRÄVAARAN KALLIO on korkea, mutta miltä maisema näyttää vielä vähän ylempää, linnun näkökulmasta? Olivatko Suomen metsät 1800-luvun lopulla surkeammassa jamassa kuin nyt?

Se on kiistelty kysymys.

Sille, joka arvostaa luonnon lajirikkautta, 1800-luvun loppu oli vielä hienoa aikaa: karjan ja kaskisavujen kyljessä eli paljon sittemmin ahtaalle joutuneita lajeja. Erityisen runsaasti niitä asui vanhoissa metsissä, jotka on nyt hävitetty.

Asutuksen lähellä oli kuitenkin vähän tukkipuuta. Puun kiintokuutioiden määrä saavutti Suomessa aallonpohjansa 1900-luvun alussa, kun kaskeamisen jäljet vielä näkyivät ja metsäteollisuus oli pannut ison vaihteen silmään. Kulttuurimailla, joilla taiteilijat talsivat, ihmisen jälki näkyi kaikkialla. Jos sen tahtoi kätkeä, piti tehdä millintarkkaa työtä.

Kyllähän Albert Edelfeltkin yritti rajata ihmisen pois Kaukolanharjulta, mutta heti taulun etualalle unohtui kanto. Harjun lakea pidettiin ilmeisesti avoimena, koska se oli tunnettu näköalapaikka. Puulle oli myös kova tarve: 1900-luvun alussa jokainen maaseudulla asuva suomalainen kulutti vuosittain viisi kuutiota puuta talojen rakentamiseen, niiden lämmittämiseen, reenjalaksiin, saunavastoihin, aitoihin… Kaikki tehtiin puusta.

Tammelan seudulla ei kaskettu, mutta lehmiä oli kyllä. Lähimpien Saaren kartanon alustalaisten karja on varmasti laiduntanut Kaukolanharjulla. Yhden torpan puunkulutus näkyy ainakin maalauksen oikeaan laitaan työntyvässä niemessä. Talo jää hitusen kehyksen ulkopuolelle.

Ennen lopullista öljyvärimaalausta Edelfelt teki lyijykynäluonnoksia, joista käy ilmi myös se, että taulun vasemmalle puolelle rajautui riukuaita. Harjun lakea pitkin kulki polku Kaukolan kylään, ja aita erotti kylän maat Saaren kartanon maista. Harjumetsä peittää Kaukolan näkyvistä, mutta metsästä on haettu puuta ainakin Jaakkolan ja Yrjölän taloihin.

Toisessa Edelfeltin luonnoksessa näkyy nainen. Onko se Ellan? Nainen istuu puupenkillä ja katsoo olkansa yli piirtäjää.

Sen luonnoksen Edelfelt hylkäsi. Hän valitsi pystyyn rajatun näkymän harjun laelta suoraan luoteeseen. Sillä tavalla Forssan puuvillatehtaan ympärille syntynyt talorykelmäkin jäi kehyksen ulkopuolelle, eikä enää tarvinnut häivyttää kuin Tammelan keskiaikaisen kirkon torni. Näin Edelfelt sai aikaan sen postikorttimaisen näkymän, joka meitä suomalaisia on koskettanut.

Melkoista kuvamanipulaatiotahan se vaati, mutta sellaista kauniiden kuvien rakentaminen on. Juuri näin ne syntyvät tähänkin lehteen.

Kun selaat näiden sivujen harmonisia luontokuvia, ota joskus askel taaksepäin ja katso toisen kerran.

Kuvassa on ihminen.

Meitä on nyt kaksi ja puoli miljoonaa enemmän kuin 1890-luvulla, ja me näymme joka paikassa. Elämme vain hyvin eri tavalla. Jälkemme on tummanvihreä ja niin pusikkoinen, ettei arvaisi, että meitä edes on. Metsä on ainoastaan yksitoikkoista. Niin kovin yksitoikkoista.