Terveyttä sienimetsästä

Julkaistu Suomen Luonnossa 7/2020

Syksyn uutuuskirja, kasvitieteilijä Sinikka Piipon ja biologi Pertti Salon Terveyttä sienistä (Minerva 2020) valottaa parinkymmenen sienilajin ja -ryhmän terveysvaikutuksia.

Yleisesti tunnettujen lääkinnällisten sienten kuten reishin, siitakkeen ja pakurin lisäksi kirjassa esitellään myös tuttuja ruokasieniä.

Teos osoittaa, että metsäsienissä on paljon terveydellisiä ja lääkinnällisiä mahdollisuuksia, jotka tunnetaan vielä hyvin vähän. Sienten terveysvaikutuksista voi yleistäen sanoa, että ne vähentävät elimistön tulehdusta ja vahvistavat immuunipuolustusta.

Sienissä on tuhansia erilaisia vaikuttavia aineita. Tärkeimpiä näistä ovat Piipon mukaan erilaiset sienten polysakkaridit kuten beetaglukaanit. Polysakkaridit ovat osoittautuneet tehokkaiksi antioksidanteiksi ja niitä tutkitaan ahkerasti.

Professori Sinikka Piippo on tehnyt suuren ja uraauurtavan työn kansantajuistaessaan sienten terveysvaikutuksiin liittyvää tutkimusta. Paikoin teksti on melkoista ravitsemustieteellistä vyörytystä, mutta kirjan 15-sivuisen sanaston avulla myös maallikko pysyy kärryillä.

Kirjaa lukiessa vahvistuu käsitys siitä, että sieniä kannattaa syödä monipuolisesti, ja mieluummin enemmän kuin vähemmän.

Arvio: Topi Linjama

Lukuretki muuttuvaan luontoon

Julkaistu Suomen Luonnossa 6/2020

Nyt on oiva tilaisuus päästä mielenkiintoiselle lukuretkelle. Keväällä ilmestyneen kirjan Linnut & ilmasto. Matka muuttuvaan luontoon (Docendo, 2020) tekijäkaarti
Mari Pihlajaniemi, Heikki Eriksson ja Aleksi Lehikoinen vievät matkalle ilmastonmuutoksen myötä muuttuvaan luontoon niin vuodenkiertoa seuraten kuin maantieteellisesti Ahvenanmaan saaristosta Kilpisjärven tuntureille.

Upeasti kuvitettu ja ilmavasti taitettu teos välittää tietoa ilmastonmuutoksen vaikutuksista lintuihin ja niiden elinympäristöihin ilmeikkäässä ja vetävästi otsikoidussa tarinallisessa muodossa, Pihlajaniemen retkikokemusten kehystämänä.

Matkan varrella ääneen pääsevät useat lintututkijat ja -harrastajat, ja kotimaan kamaralta nähdään laajemmin maailmalle. Linnusto ilmentää ilmastonmuutoksen vaikutuksia yleisemminkin.

Kirjan käyttöä hakuteoksena helpottaisivat yksityiskohtaisempi sisällysluettelo sekä hakemistot muistakin asiasanoista kuin lintulajeista, ja kuvateksteissä olisi kiinnostanut saada enemmän tietoa kuvien aiheista.

Kirjan ansio ei olekaan olla täyteen ahdettu käsikirja, vaan välittää uutta monipuolista tutkimustietoa asiaan vihkiytymättömällekin helppotajuisesti ja kiinnostavasti.

Arvio: Mia Rönkä

Kyyn kiehtova elämä

Julkaistu Suomen Luonnossa 5/2020

Maamme ainoa myrkyllinen käärmelaji on kyy (Vibera berus), ja nyt siitä on tehty ensimmäinen suomenkielinen kirja. Sen kyy on ansainnut.

Luontokuvaajat Lisse Tarnanen ja Jarmo Latva ovat koonneet omakustannekirjaansa Kiehtovat kyyt (Madella 2020) kiinnostavia tuokiokuvia kyyn elintavoista sekä fysiologiasta.

Teoksessa on yli 200 kuvaa kyistä, mutta sitä ei voi mitenkään sanoa yksitoikkoiseksi. Suuri kuvamäärä näyttää, kuinka valtavasti kyyn ulkonäkö ja etenkin väritys ja kuviointi voivat vaihdella: matelijaa löytyy niin hillityn vaaleanharmaana kuin kirkkaan oranssinkeltaisena, sahalaidalla tai ilman. Myös täysin musta kyy on vaikuttava ilmestys.

Kuvamäärä kertoo tekijöiden innostuksesta ja sitoutuneisuudesta aiheeseensa. He ovat kulkeneet kyiden perässä ja tasolla jo vuosien ajan. Kirjassa kyitä seurataan koko vuosi horroksesta horrokseen.

Erityisellä mielenkiinnolla luin kyyn anatomiaa käsittelevää lukua. Jo kirjan alussa vilahdelleet naaraan kloaakit ja koiraan hemipenikset asettuivat nyt piirroskuvissa paikoilleen.

Kiehtovat kyyt avaa hienosti tämän maassamme lainsuojattoman matelijan elämää. Kuvat ja teksti paljastavat, miten kauniista ja mielenkiintoisesta otuksesta onkaan kyse.

Arvio: Johanna Mehtola

Susitiedolla vuoden luontokirjaksi

Julkaistu Suomen Luonnossa 4/2020

Maamme susitutkimuksen emeritus, Susi-lisänimenkin aikoinaan saanut Erkki Pulliainen on kirjoittanut aiheestaan nyt kirjan. Teosta Suomalainen susi (Minerva 2019) kuvittavat luontokuvaaja Lassi Rautiaisen upeat kuvat.

Kirja sai tunnustusta, kun WWF Suomi palkitsi sen vuoden 2019 luontokirjaksi.

Teksti on parhaimmillaan, kun Pulliainen muistelee omia tutkijan kokemuksiaan ja havaintojaan susien parissa ja yleistää niistä suden biologiaa.

Lähes 60 vuoden aikana kerätyistä sanomalehtileikkeistä piirtyy kuva suomalaisten suhtautumisesta suteen. Sutta inhimillistävä ja julmistava ilmaisu on sentään vuosien saatossa pehmennyt.

Tutkimustyöstä jo pois jäänyt kirjailija ottaa vapauksia, eikä teksti paikoin pysy tosiasioissa. Pulliaisen mukaan neandertalinihminen kesytti koiran. Ajatus on viehättävä, mutta fossiiliaineisto puuttuu – ainakin toistaiseksi.

Kirjassa kerrotaan myös kultasakaalista. Tässä kohtaa sekä politiikka että biologia menevät hakoteille. Väite kultasakaalin ja ketun lisääntymisestä keskenään on omituinen ja väärä. Harmittavaa, että ansioitunut susien puolustaja osallistuu keskusteluun uudesta koiraeläintulokkaasta perehtymättä ensin lainsäädäntöön tai itse lajiin.

Arvio: Suvi Viranta-Kovanen

Kohtalokas tutkimusmatka

Julkaistu Suomen Luonnossa 3/2020

Aura Koiviston Mies ja merilehmä. Luonnontutkija Georg Stellerin kohtalokas tutkimusmatka (Into 2019) limittää vetävästi tutkimusmatkan kuvausta luonnontieteelliseen ja historialliseen taustatietoon sekä ympäristöfilosofiseen ja eettiseen pohdintaan. Intohimo aiheeseen näkyy elävässä kielessä, monipuolisissa viitteissä sekä eläytymisessä Georg Stellerin kirjoituksiin.

Teoksen nimeen nähden merilehmä jää melko pieneen osaan, samoin kuin välillä Steller. Taustoitukset auttavat ymmärtämään, miten Stellerin retki koituu kohtaloksi paitsi hänelle itselleen myös monille hänen tutkimuskohteistaan, niin yksilöille kuin välillisesti jopa lajeille.

Vertailu nyky-Suomen eläinsuojelukysymyksiin, tutkimus­etiikkaan ja ympäristöpolitiikkaan on kiinnostavaa, vaikka perusteluita olisivat kaivanneet väitteet siitä, että Suomessa ”ympäristöasioihin perehtyneiden toimittajien määrä on jäänyt marginaaliseksi” ja ”valtiollisten tutkimuslaitosten tutkijat tarjoavat virallisia linjauksia, jotka myötäilevät poliittisia päätöksiä”. Koivisto tuo ansiokkaasti esiin, miten poliittisia hankkeita tutkimusmatkat usein olivat, ja miten paljon niihin liittyi alkuperäiskansojen sortoa ja riistoa. Tämä luonnontieteellisissä tarkasteluissa usein unohtuu.

Arvio: Mia Rönkä

Lennä, lennä leppäkerttu…

Julkaistu Suomen Luonnossa 2/2020

Jokainen meistä on kysynyt lapsena, mikä tämä värikäs koppis on. Leppäkerttu tietysti. Sami Karjalainen ei malta vastata kysymykseen näin yksioikoisesti, vaan esittelee kirjassaan Suomen leppäkertut (Docendo 2020) ensimmäistä kertaa kaikki Suomesta tavatut runsaat 60 leppäkerttulajia tuntomerkkeineen ja elintapoineen. Myös toukka- ja kotelovaiheet ovat kattavasti mukana.

Teoksen alun Kysymyksiä ja vastauksia -osuus antaa paljon tietoa leppäkerttujen elintavoista, mutta saa samalla lukijan janoamaan lisää.

Kansanperinteestä lukiessa ei voi välttyä palaamasta omaan lapsuuteensa, jolloin itse lennätti leppäkerttuja ison kiven taakse.

Eri osiot on ryhmitelty loogisesti ja teksti on asiantuntevaa. Lajikuvaukset esittelevät lajit kattavasti värimuunnoksineen, ja laadukkaat kuvat ovat riittävän suuria. Karjalainen ei tyydy pelkästään listaamaan lajeja, vaan aiempaan tietoon on suhtauduttu kriittisesti ja tehty omia päätelmiä.

Suomen leppäkertut on ensimmäinen suomalainen tämän lajiryhmän opas. Se sopii loistavasti sekä yleisteokseksi leppäkertuista kiinnostuneille että määritysoppaaksi edistyneemmille harrastajille.

Arvio: Tapio Kujala

Onko siellä ketään?

Julkaistu Suomen Luonnossa 1/2020

Astrobiologia tutkii elämää muilla taivaankappaleilla. Mallina on vain Maan elämä. Olisiko muualla aivan erilaista? Mikä on elämän määritelmä? Kirsi Lehdon teos Astrobiologia. Elämän edellytyksiä etsimässä (Ursa 2019) pitää elämän olennaisina piirteinä aineenvaihduntaa ja kopioituvuutta.

Koska alkuaineet ja kemia ovat samat koko maailmankaikkeudessa, lienee myös yhdistäviä piirteitä, jotka muistuttavat Maan elämän edellytyksiä, kuten vesiliukoisuus ja nestemäisen veden tarve, siis lämpötila nollasta sataan astetta.

Kirja selittää seikkaperäisesti Maan elämän edellytyksiä, jotta lukija ymmärtää, mitä avaruudesta kannattaa odotella. Elämä voi olla maailmankaikkeudessa melko yleinen ilmiö, jopa lainalaisuus. Luultavasti hyvin alkeellinen elämä. Jo matojen tasolle kehittymiseen vaaditaan monta onnellista sattumaa. Toisaalta, kun otantaa ja aikaa riittää, epätodennäköisyydetkin toteutuvat.

Älyllistä elämää voi olla, mutta onko sentään teknologista? Muinaisessa Kreikassa oltiin älyllisiä, muttei saatu aikaan edes polkupyörää. Evoluutio ei pyri pidemmälle kuin vastaamaan välittömään tarpeeseen.

Kirjan lopulla pohditaan Maan tulevaisuutta. Hyviä kysymyksiä, kun miettii avaruuselämän mahdollisia ominaisuuksia.

Arvio: Hannu Niklander

Yltä päältä metsässä

Julkaistu Suomen Luonnossa 10/2019

Tuttuakin tutumpi metsä saa uutta syvyyttä, kun lukee maantieteilijä Marko Leppäsen ja biologi Adela Pajusen mainiota kirjaa Suomalainen metsäkylpy (Gummerus 2019). Siinä nämä terveysmetsäajattelun pioneerit kuvaavat Sipoonkorven kansallispuistossa vetämiään retkiä sekä luontoa, ja höystävät tarinoitaan kiinnostavilla tutkimuksilla. Kirjoittajat kutsuvat Sipoonkorpea sen vanhan nimen mukaisesti Suurmetsäksi.

Jo kirjan kerronta ja tarinat vetävät lukijansa metsäkylpyyn. Teksti on kirjoitettu niin suurella rakkaudella ja asiantuntemuksella, että se hulmahtaa kotisohvalle lukulampun allekin.

Luin kirjan yhdeltä istumalta, sitten oli pakko lähteä jo hämärtyvään lähimetsään hortoilemaan. Leppänen ja Pajunen kehottavat kirjassa muun muassa painamaan kasvot sammaleeseen ja ottamaan näin konkreettisiakin luontokylpyjä. Minä puolestani heittäydyin pitkäkseni sammalen kirjomalle kalliolle.

Kun pimeä alkoi kiertyä yhä lähemmäs, muistin kirjasta lukemani kohdan: ”Sanotaan, että ihmisen valo todella syttyy vasta, kun hän tuntee varjonsa. Yksi tie siihen kulkee pimeän metsän kautta. Sen kohtaaminen ja siinä rentoutuminen auttaa tekemään sinunkaupat syvimpien tuntojen kanssa.”

Pimein vuodenaika tarjoaa tähän loistavat puitteet.

Arvio: Johanna Mehtola

Ratkaisuja ilmastonmuutoksen torjuntaan

Julkaistu Suomen Luonnossa 9/2019

Risto Isomäki esittelee kirjassaan Miten Suomi pysäyttää ilmastonmuutoksen (Into Kustannus 2019) mahdollisia läpimurtoteknologioita, joissa suomalaiset ovat maailman kärjessä. Näihin panostamalla Suomi vähentäisi maailman päästöjä jopa satoja kertoja maamme päästöjä enemmän ja hyötyisi samalla taloudellisesti.

Oletko kuullut piioksidiaerogeelistä? Isomäki povaa tälle ihmeaineelle suurta tulevaisuutta sen ylivertaisten lämmöneristys- ja muiden ominaisuuksien vuoksi. Huomiota saavat myös muun muassa puupohjaiset vaatekuidut, sähköautojen natriumakkuvallankumous (unohda ne litiumkaivokset!) sekä talojen eristys kuumuudelta. Kasvisruokavaliota edistettäisiin kasvisruokaseteleillä, joilla voisi hankkia vain kotimaista kasvisruokaa.

Isomäki ottaa kantaa myös kotimaiseen hiilinielukeskusteluun ja kritisoi ympäristöjärjestöjä asiantuntevasti ja yllättävän konservatiivisin äänenpainoin.

Kirja on hyvä muistutus siitä, että ilmastonmuutoksen torjunnassa kannattaa ruveta töihin, vaikka ei uskoisi koko ilmastonmuutokseen. Maailma kuitenkin uskoo ja muuttuu sen mukaisesti.

Arvio: Jouni Nissinen

Susivihan historia

Julkaistu Suomen Luonnossa 8/2019

Jouni Tikkasen Lauma (Otava 2019) tekee tarinallisen polveilevan tutkimusmatkan 1800-luvun lopulle, jolloin sudet tappoivat 22 lasta Varsinais-Suomessa. Tikkanen on selvittänyt syvällisesti, mitkä tekijät johtivat poikkeuksellisiin lastensurmiin ja siitä seuranneeseen susivihaan.

Tuolloin susille ei juuri ollut tarjolla luontaista ravintoa eteläisessä Suomessa. Hirvi oli metsästetty sukupuuton partaalle, eikä kauriita ja peuroja ollut tarjolla. Vähintään viisi kiloa lihaa päivässä tarvitsevan suden oli saalistettava tilaisuuden tullen kotieläimiäkin. Ei ihme, että yksi susipari alkoi käyttää ravinnokseen myös puolustuskyvyttömiä lapsia etsiessään ruokaa metsätorppien pihapiireistä.

Lastensurmat sattuivat Turun seudulla vuosina 1880–1881. Ne loppuivat kun alkuvuodesta 1882 venäläiset sudenmetsästäjät ampuivat lapsia syöneen susiparin suomalaisten tarkka-ampujien ja paikallisten metsästäjien kanssa. Naarasta kuvailtiin vanhaksi, huonohampaiseksi ja takkuturkkiseksi, mutta uros oli iso ja voimakas.

Satusetä ja luonnonsuojelun pioneeri Sakari Topelius piti häpeänä, että suomalaiset eivät tappaneet susia omin voimin. Hänen mukaansa sudet piti hävittää keinolla millä hyvänsä. Muutamassa vuosikymmenessä noin tuhannen suden kanta hävitettiin. Susi on palannut Varsinais-Suomeen vasta 2000-luvulla kiivaan keskustelun ja susipelon saattelemana.

Arvio: Riku Lumiaro