Ennen vuotta 1502 oli miljoonien vuosien yksinäisyys

Kalareissun jälkeen horisontissa siintää kotisaari kuin merestä nouseva suuri vihreä linnoitus. Tropiikkilinnut ja naamiosuulanpojat ovat värjänneet rannikon laavakivikot ja jyrkänteet valkoisiksi ulosteillaan. Kalalta ja huonolta suuhygienialta löyhkäävät merinorsut kääntävät kylkeä kapealla kivikkoisella rantakaistaleella. Rinnettä ylös puuskahtava tuuli vauhdittaa keijutiiran lennon hauskaan kieppipyörähdykseen. Sen poikanen odottaa ruokaa paljaalla asteripuun oksalla. Puun alla jättiläisharjalintu ravistelee nokassaan pulskaa pihtihäntäistä. Sillä ei ole aavistustakaan, miltä tuntuu liitää ja kiepsahdella tuulen mukana kirkkaassa tyhjyydessä. Saint Helenan jättiläisharjalinnuille hyvään elämään riittävät lihavat toukat ja hyönteiset maanpinnan tuntumaan tarjoiltuina. Ne eivät koskaan edes yritä nousta pienille siivilleen.

Istun nuoruuskotini rappusilla Jämsässä ja kuvittelen, miltä Saint Helenan saari Etelä-Atlantilla näytti keijutiiran silmin, ennen kuin ensimmäiset ihmiset astuivat sinne jalallaan. Sympaattiset lentotaiturit asuttivat saarta ennen ihmisten tuloa ja asuttavat sitä edelleen.

Keijutiirat. Kuva: Mikko Paajanen

Miten paljon saaren maisema onkaan muuttunut lintujen näkökulmasta. Seitsemän saarella viettämäni vuoden aikana olen nähnyt siitä vain vilauksen.

Kun nyt katson rappusilta itään, linnuntietä parintuhannen kilometrin päässä havumetsien takana siintää Ural-vuoristo ja sen takana Siperia. Saint Helenalta on yhtä pitkä matka mantereelle, Angolaan eteläisessä Afrikassa. Muistan saarelta eristyksen tunteen, mutta myös jonkinlaisen vapauden. Molemmat liittyivät suuren maailman kaukaisuuteen.

Saint Helena, noin Hangon kokoinen pala tuliperäistä kiveä keskellä suunnatonta valtamerta, on yksi maailman eristyneimmistä saarista. Se on minulle paitsi entinen koti, myös väitöskirjani aihe. Tutkin saaren Commidendrum-asteripuita ja niiden suojelun historiaa.

Väitöskirjaohjaajani, professori Quentin Cronk on Saint Helenan kasvillisuuden tutkimuksen uranuurtajia. Olen häneen viikoittain yhteydessä Jämsästä Kanadan länsirannikolle Vancouveriin videopuheluiden välityksellä. Aikaero on kymmenen tuntia. Keskustelujemme aikajänne puolestaan venyy välillä satoihin ja miljooniin vuosiin.

Cronk kertoo, että juuri miljoonia vuosia kestänyt äärimmäinen eristyneisyys on tehnyt Saint Helenasta niin erityisen. Siitä kehittyi vähitellen oma pieni, ainutlaatuinen maailmansa, jonka monia kasvi- ja eläinlajeja ei voi löytää mistään muualta koko maailmassa.

Kuvittelen, miten yli kymmenen miljoonaa vuotta sitten Etelä-Atlantilla kupli. Syvyyksissä sula kivi ja rikinkatkuiset kaasut purkautuivat kohisten maankuoren onkaloista. Meren mustassa syvyydessä vuosimiljoonia toistuneet purkaukset kasasivat ja kerrostivat vähitellen pohjalta nousevan valtavan tulivuoren.

Vain pieni osa vuoren huipusta nousi meren tyrskyjen yläpuolelle. Siitä tuli Saint Helena. Synnystä asti jatkunut eroosio on syönyt saaren täyteen syviä rotkoja ja pystysuoria rantajyrkänteitä.

Kotipihani kallioketo kukkii jykevän, noin kaksi miljardia vuotta vanhan graniitin päällä. Suomalaiseen peruskallioon verrattuna Saint Helena on hyvin nuori. Silti ainoa kotoperäinen alalajimme on saimaannorppa. Katson ylöspäin taivaalle ja mietin, miltä kotimaisema näytti, kun se oli yli kilometrin paksuisen jäämassan peitossa. Jäätön aika Suomessa on ollut niin lyhyt, ettei tänne ole ehtinyt kehittyä ainuttakaan vain täältä löytyvää kasvi- tai eläinlajia.

Saint Helenan subtrooppista ilmastoa jääkaudet eivät häirinneet. Saaren yli kymmenen miljoonan vuoden luonnonhistorian aikana sinne ehti kehittyä yli neljäsataa kasvi- ja eläinlajia, joilla ei ole kotia missään muualla maailmassa. Niiden ainoa koti on Hangon kokoinen tuliperäinen kallio keskellä suurta valtamerta. Jo pelkkä ajatus huimaa.

Saint Helena

  • Ison-Britannian merentakainen territorio
  • Väkiluku: noin 4500
  • Pinta-ala: 121 km<sup>2</sup>
  • Korkein kohta: Diana’s Peak, 818 m

Maailmankartta: Wikimedia Commons. Saaren kartta: Mikko Paajanen

Muistan vielä hyvin ensimmäisen, viisipäiväisen laivamatkani Kapkaupungista yli rannattoman ulapan Saint Helenalle. Nykyisin voisin lentää saarelle Euroopasta alle vuorokaudessa. Ilman kulkuvälineitä se olisi lähes mahdoton saavuttaa.

Silti saari oli vuosimiljoonia metsien peitossa. Puiden siemenet pääsivät Saint Helenalle ilman ihmisten tai koneiden apua.

Tuulenpuuska puhaltaa yli pihaniityn ja nappaa mukaansa pilven voikukkien siemeniä. Niiden siemeniä kannattaa haivenista koostuva ”laskuvarjo”, jonka avulla ne voivat matkustaa sopivalla tuulella satoja ja joskus jopa tuhansia kilometrejä. Aina Afrikasta Saint Helenalle asti. Suuri osa Saint Helenan alkuperäisistä metsistä olikin voikukan sukulaislajien, asteripuiden peitossa.

Tuulen lisäksi linnut ja merivirrat voivat kuljettaa kasvien siemeniä ja pieniä eläimiä pitkiä matkoja. Kaukaisista saarista voi kehittyä kasvien, hyönteisten, hämähäkkien ja lintujen paratiiseja.

Etenkin maasta ravintonsa hankkivat lintulajit menettävät saarilla herkästi lentokykynsä. Saint Helenalla näin kävi ainakin saaren omalle jättiläisharjalinnulle (Upupa antaios). Hyönteisetkin kasvoivat omalla mittapuullaan jättiläismäisiksi. Saint Helenalla eli maailman suurin, ison miehen peukalon mittaiseksi kasvava jättiläispihtihäntäinen (Labidura herculeana).

Saarien ekosysteemi on kuitenkin äärimmäisen herkkä ulkopuolelta saapuville vaikutteille ja muutoksille.

1700-luvulla meri värjäytyi mustaksi

Taivas on synkkä ja rinteitä pitkin kaikuu musta jyrähdys kuin kivivyöry. Asteripuun käppyräiset oksat tarjoavat vaivoin keijutiiralle riittävän suojan, kun kiivas sade alkaa naputtaa lehtiä. Tämä ei ole se tavallinen kaakkoistuulen puhaltama sumuinen tihku, vaan päiväntasaajan suunnalta vyöryvä voimakas trooppinen ukkosmyrsky. Kaikki kastuu likomäräksi hetkessä. Asteripuun vieressä paljas vettynyt maa alkaa valua veden mukana kohti vaahtoavana kohisevaa puroa. Laakson toinen puoli vyöryy alas sellaisenaan. Valtameren mainingit Saint Helenan ympärillä vellovat mustana mullasta ja humuksesta. Huomenna on lennettävä kalaan rantavesiä kauemmaksi.

Valtamerten syrjäiset saariekosysteemit ovat valtavan herkkiä muutoksille. Cronkin mukaan kyse on ensinnäkin mittakaavasta. Siinä missä jokin hirmumyrskyn tapainen luonnonmullistus voi kokonaisen mantereen mittakaavassa olla hyvin paikallinen ilmiö, voi sen vaikutus pienellä saarella olla katastrofaalinen.

En voi olla ajattelematta, miten portugalilaisten saapuminen vuonna 1502 oli alku ehkä suurimmalle luonnonmullistukselle, mitä Saint Helena on kokenut sitten nuoruusvuosiensa tulivuorenpurkausten.

Toinen saariekosysteemien ongelma on niiden sopeutumattomuus muualta maailmasta tuotuihin tauteihin ja tuholaisiin. Cronk kertoo, ettei Saint Helenalla ollut koko sen pitkän eristyneen yksinäisyyden aikana ainuttakaan laiduntavaa nisäkäslajia. Saaren kasveille ei koskaan kehittynyt puolustuskeinoja, kuten pahanmakuisia lehtiä tai teräviä piikkejä, joilla pitää laiduntajat loitolla.

1500-luvun uskonnollisille portugalilaisille kaukana mantereesta sijaitsevan saaren löytyminen vaikutti ihmeeltä, Cronk sanoo. Sen täytyi olla lahja suoraan Jumalalta helpottamaan Intiasta maustelastissa palaavien merenkulkijoiden matkaa. Luojan lahjaksi, hän naurahtaa, Saint Helenalla oli vain yksi vika. Siellä ei ollut vuohia syötäväksi. Tämän virheen portugalilaiset kuitenkin nopeasti paikkasivat, Saint Helenan kasvillisuudelle tuhoisin seurauksin.

Saint Helenan puolustuskyvyttömät metsät olivat vuohille varsinainen salaattipöytä. Niiden määrä kohosi nopeasti tuhansiin ja ne söivät suuren osan saaresta paljaaksi aluskasvillisuudesta.

Saint Helenan metsät olivat vuohille varsinainen salaattipöytä.

Portugalilaiset eivät kuitenkaan koskaan asettuneet asumaan Saint Helenalle, kertoo Cronk. He poikkesivat saarella vain täydentämässä matkaeväitään. Vasta englantilaisten asutettua saaren 1600-luvulla alkoi todellinen metsien raivaus viljelysten ja peltojen tieltä.

Varhaiset siirtolaiset huomasivat varsin pian, etteivät raivauksesta jäljelle jääneet asteripuut kyenneet lisääntymään. Vuohet ja karja söivät kaikki puiden taimet. Polttopuu alkoi käydä vähiin.

Erään varhaisen kuvernöörin käskystä alkoi mittava rakennusurakka, jossa luotiin kilometreittäin kiviaitaa eräiden merkittävimpien asteripuumetsiköiden ympärille. Aitauksella oli hyvä menestys ja asteripuut alkoivat jälleen lisääntyä. Tämä on eräitä ensimmäisiä historiankirjoista löytyviä kuvauksia varhaisesta metsiensuojelusta.

Saaren kuvernöörien vaihtuessa metsän suojelu jäi taka-alalle. Olivathan vuohet paljon hyödyllisempiä kuin käppyräiset puut! Asteripuiden määrä jatkoi siis alamäkeään.

Luonnonsuojelutoimia on pidettävä jatkuvasti yllä, muuten kaikki kova työ voi valua hukkaan, Cronk painottaa tarinan ydintä.

1800-luvulla luonnontutkijat ehkäisivät pimeää sukupuuttoa

Aurinko paistaa siniseltä taivaalta. Kuiva tuuli ottaa vauhtia oranssin, violetin ja punaisen sävyisestä paljaasta rinteestä ja pyörähtää juuri sopivasti keijutiiran volttia varten. Lajitoverit lepäilevät kivillä ja jyrkänteillä nokitiirojen mekastavassa seurassa. Suuria puita ei enää ole istumapaikoiksi, pesimisestä puhumattakaan. Euroopanpiikkihernepensaikoiden reunustamien laidunten ja paljaiden rinteiden yli puhaltavat puuskat tarjoavat kuitenkin täydelliset olosuhteet ilma-akrobatiaan.

Saint Helenan ympäristö tuhoutui tuhatpäisten vuohilaumojen jauhaviin leukoihin sellaisella vauhdilla, että jotkin kasvilajit ovat voineet kuolla sukupuuttoon ennen kuin niistä koskaan tallennettiin minkäänlaista tietoa. Cronk kertoo, että niitä kutsutaan pimeiksi sukupuutoiksi, sillä kukaan ei tiedä niistä mitään.

Emme voi tietää, millaisia kasvilajeja on tuhoutunut ikuisiksi ajoiksi. Kyllä, tuntematon sukupuutto on ehkä jopa synkempää kuin sukupuutto ylipäätään, ajattelen.

Saint Helena oli 1700-luvun lopulla ja 1800-luvulla sikäli onnekas, että se oli eräänlainen laivaliikenteen solmukohta. Saarella vieraili useita luonnontutkimuksen uranuurtajia, Darwin mukaan lukien. Heidän muistiinpanojensa ja kasvinäytteidensä perusteella tiedämme joitakin kasvilajeja, jotka hävisivät sukupuuttoon varsin varhaisessa vaiheessa, Cronk kertoo.

Mieleeni muistuu tarina Saint Helenan heliotroopista (Heliotropium pannifolium), jonka luonnontutkija William Burchell sattui löytämään syrjäisen laakson pohjalta kävelyretkellään. Lajia ei oltu nähty koskaan aikaisemmin, eikä sitä ole nähty sen koommin. Burchellin piirros ja prässätty kasvinäyte ovat kaikki, mitä lajista on jäljellä. On jonkinlainen lohtu, että yleensä tiedämme heliotroopin olleen olemassa. Pimeä sukupuutto torjuttu.

Tein kerran ystävieni kanssa kävelyretken heliotroopin laaksoon. Mitä jos sittenkin? Ympäri Saint Helenaa pystysuorilla jyrkänteillä on säilynyt pieniä alkuperäiskasvillisuuden taskuja.

Saint Helena oli 1700-luvun lopulla ja 1800-luvulla eräänlainen laivaliikenteen solmukohta.

On mahdollista, että heliotrooppi vielä sinnittelee jossakin. On mahdollista löytää jotain, mitä ei ole koskaan edes kuvattu. Mahdollista, mutta aika epätodennäköistä. Heliotroopin laaksokin oli kasvanut täyteen lähes läpipääsemätöntä brasilianroseepippuritiheikköä.

Niin, brasilianroseepippuri. Saint Helenan haitallisimpiin vieraslajeihin kuuluva puu (Schinus terebinthifolius) on läheistä sukua tutulle, punaiselle roseepippurille. Intiasta tuotu lintu, pihamaina (Acridotheres tristis), on toinen haitallinen vieraslaji. Se rakastaa pippuripuun punaisia marjoja ja on syypää lajin nopeaan leviämiseen ympäri saarta. Miten monia haitallisia vieraslajeja Saint Helenalle onkaan päätynyt.

Pihamainat tuotiin syömään karjan punkkeja. Brasilianroseepippuri tuotiin koristepensaaksi kauniiden punaisten marjojensa johdosta. Euroopanpiikkiherne (Ulex europaeus) tuotiin, jotta saaren rinteillä saataisiin kasvamaan jotain, joka kelpaisi polttopuuksi, mutta ei katoaisi vuohien suihin. Bermudankataja (Juniperus bermudiana) tuotiin koristepuuksi, ja nykyisin niitä on Saint Helenalla enemmän kuin niiden kotisaarella Bermudalla. Kaniinit tuotiin ruoaksi. Rannikkomännyt (Pinus pinaster) tuotiin rakennus- ja polttopuuksi.

Mieleeni nousee vanha sanonta. Tie helvettiin on päällystetty hyvillä aikomuksilla.

Toisaalta en voi olla ajattelematta, että Saint Helenalle etenkin 1800-luvun jälkeen tuotu vieraslajisto on ottanut monet niistä rooleista, joita saaren alkuperäiset kasvilajit eivät muuttuneissa olosuhteissa kykene enää täyttämään. Vierasperäiset pensaat ja heinät peittävät paljaita rinteitä suojellen maaperää eroosiolta. Muualta kotoisin olevat puut kohoavat korkeuksiin metsiköinä, jotka keräävät lehvästöllään sadetta ja tuottavat puuta rakentamiseen ja polttopuuksi. Jopa pahamaineinen brasilianroseepippuri on erinomainen mesikasvi mehiläisille, jotka nekin toki ovat Saint Helenalla vieraslaji.

Toivoisin kuitenkin, että jossain olisi paikka myös saaren alkuperäiselle lajistolle. Ehkä edes korkeimmilla huipuilla, ja luoksepääsemättömillä rinteillä?

1900-luvulla pilvimetsät vaihdettiin postinyöreihin

Kun liitää kaakkoispasaatituulen harjalla mereltä Saint Helenan keskiosiin, pääsee hyvän nousuvirtauksen mukana helposti kilometrin korkeuteen. Alla kaartuvat puolikuun muotoisena saaren jyrkkäpiirteiset keskusvaarat. Sumuisten pilvimetsien vuosimiljoonainen rauha on vaihtunut kiivaaseen toimintaan. Ylärinteiden rankasaniais- ja kaalipuumetsiä raivataan polttokasoihin ja alempana pellavatähkäliljojen miekkamaiset lehdet läpsyttävät toisiaan vasten tuulessa. Viereisellä palstalla lehdet kuivuvat maahan levitettyinä auringossa. Miehet ohjailevat kuorma-aasejaan pitkin rinteiden jyrkkiä polkuja kohti myllyjä, joissa kuidut erotellaan lehdistä. Keijutiirat lepattavat uteliaina ilmassa, aaseja ja miehiä tarkastellen.

Saint Helenan korkeimmilla vuorenhuipuilla kasvaa märkää, sumuista pilvimetsää. Rankasaniaisten (Dicksonia) ja erikoisten, asteripuihin kuuluvien kaalipuiden oksilla roikkuu sammalta kuin satumetsässä. Maaperä on rankasaniaisten lehdistä muodostunutta märkää turvetta.

Nämä metsät olivat pitkään suojassa raivaukselta. Ne kasvoivat jyrkillä rinteillä ja niiden maaperä oli köyhää ja ilmasto turhan märkä viljelykasveja tai laitumia varten.

Rauhaa ei kuitenkaan riittänyt ikuisesti.

Puhun pilvimetsien kohtalosta ohjaajani kanssa. Käy ilmi että Britannian postilaitoksen käyttämällä nyörillä oli pilvimetsien raivauksessa keskeinen rooli.

Cronk kertoo, miten 1900-luvun alussa Saint Helenasta pyrittiin tekemään taloudellisesti omavarainen. Tällä kertaa toivo kohdistui pellavatähkäliljaan (Phormium tenax), Uudesta-Seelannista kotoisin olevaan kuitukasviin. Suomen kasvilajistosta se muistuttaa eniten keltakurjenmiekkaa, mutta kasvattaa lehtensä reilusti miestä korkeammiksi.

Pellavatähkälilja menestyi Saint Helenalla erinomaisesti, ja sen ympärille nousikin menestyvä pienteollisuus. Kasvin kuiduista valmistettua nyöriä käytettiin vuosikymmenten ajan Britannian postilaitoksessa kirjenippujen sitomiseen.

Pellavatähkäliljaviljelmien tieltä raivattiin laajat alueet Saint Helenan ainutlaatuista, mutta tuolloin täysin tuottamattomana pidettyä pilvimetsää, Cronk sanoo. Vihdoinkin näille alueille saatiin hyödyllistä käyttöä! Traagisinta tarinassa on, että kun Britannian postilaitos alkoi käyttää nyörin sijasta kuminauhoja kirjenippujen sitomiseen, romahti Saint Helenan pellavatähkäliljateollisuus hetkessä.

Saint Helenasta on pyritty tekemään taloudellisesti omavaraista monet kerrat.

Mieleeni nousee kuva Saint Helenan keskiosia edelleen peittävästä, neliökilometrien laajuisesta, läpipääsemättömästä pellavatähkäliljakasvustosta. Pilvimetsän rippeitä muistan nähneeni vain lähes pystysuorilla seinämillä ja aivan korkeimpien huippujen rinteillä. Monet kaalipuut ovat nykyisin sukupuuton partaalla.

Saint Helenasta on pyritty tekemään taloudellisesti omavaraista niin monet kerrat. On yritetty kahvin viljelyä ja tonnikalan kalastusta. Tänä päivänä suurimmat odotukset kohdistuvat turismiin. Saaren pienuus ja äärimmäinen syrjäisyys tuntuvat aina tulevan vastaan. Cronkin mukaan Saint Helenan ainutlaatuiset kaalipuut olisivat nykyisin ekoturismin muodossa saaren taloudelle huomattavasti arvokkaampia kuin koko pellavatähkäliljateollisuus koskaan oli.

Olen surullinen, koska lyhytnäköisen taloudellisen edun nimissä hävitettiin jotakin, mitä on lähes mahdotonta saada takaisin. Toivon, että Saint Helena on oppinut pellavatähkäliljasta saamansa läksyn. Toivon, että koko maailma oppisi.

2000-luku: Onko Saint Helenan alkuperäisluonnolla tulevaisuutta?

Pihamainalinnut lörpöttelevät, mekastavat ja nahistelevat kovaäänisesti laakson pohjalla kasvavassa banianiviikunapuussa. Olisi jo niin mainalintujen kuin keijutiirojenkin nukkumaanmenoaika. Kiivaan sananvaihdon aihe jää käsittämättömäksi. Ehkä ne valittavat viikunoiden vähäisyyttä, riitelevät bermudankatajien marjoista ja leveilevät kaikkein satoisimmilla brasilianroseepippureilla ja mehevimmillä viikunakaktuksilla. Jykevä rannikkomänty tarjoaa keijutiiranpojille korkean ja turvallisen lastentarhan, johon kissat ja mustarotat eivät usein vaivaudu kiipeämään. Meressä on kalaa, taivas on avoin, ja keijutiiran turvallinen levähtää.

Cronk maalaa Saint Helenan luonnonsuojelun nykytilasta ja tulevaisuudesta varsin synkän kuvan. Hän kertoo, että monet ainutlaatuiset kasvilajit ovat jo niin harvalukuisia, että niitä uhkaavat sisäsiittoisuus ja geneettinen romahdus. Lisäksi saaren ympäristöolosuhteet ovat muuttuneet alkuperäiselle lajistolle epäsuotuisiksi.

Alkuperäinen maa-aines on valunut sateiden mukana mereen. Muualta tulleet tuholaiset ja sairaudet lisäävät alkuperäislajiston kuolleisuutta. Vierasperäiset kasvilajit ovat muuttamassa saaren elinympäristöt tunnistamattomiksi.

Tämä kuulostaa korviini kauhealta. Saint Helenan alkuperäislajistolla on vain yksi koti, ja sekin on jo muuttunut monille lajeista sopimattomaksi. Voisiko enää mennä huonommin?

Toki voi, vastaa Cronk. Ilmastonmuutos lupailee, että pian ei ole olemassa edes sitä ilmastoa, johon Saint Helenan alkuperäiset kasvilajit ovat sopeutuneet. Jään sanattomaksi.

Cronk ei kuitenkaan ole menettänyt toivoaan. Hän kertoo, että Saint Helenalla on nykyään paljon luonnonsuojeluun liittyvää tietotaitoa. Saarelaiset kasvattavat alkuperäisiä kasvilajeja taimitarhoissa ja käynnissä on useita projekteja, joissa taimia istuttamalla pyritään luomaan alkuperäisen kaltaisia metsiä.

Vierasperäiset kasvilajit ovat muuttamassa saaren elinympäristöt tunnistamattomiksi.

Jotkin projekteista ovat olleet käynnissä jo vuosikymmenten ajan. Cronkin mukaan kasvien lisäyksen, istuttamisen ja jälkihoidon – siis jatkuvat väliintulon – avulla Saint Helenan ainutlaatuiset kasvilajit voivat selvitä tulevaisuuteen.

Muistelen seitsemää vuottani Saint Helenan ennallistamisprojekteissa. Kasvatimme taimia ja istutimme niitä kaniineilta aidatuille alueille. Raivasimme brasilianroseepippureita viimeisistä asteripuumetsiköistä ja myrkytimme kannot vesomisen estämiseksi. Levitimme rotanmyrkkyä, jotta puihin kiipeilevät mustarotat eivät olisi kalunneet asteripuiden nuoria oksia paljaiksi ja tappaneet kokonaisia puita. Työsarka oli loputon, eikä huomiota voinut kääntää hetkeksikään pois.

Cronk kertoo, että saarelle on juuri saatu rahoitusta suurta pilvimetsäprojektia varten. Jo luonnostaan Saint Helenalla usein toistuvat kuivuusjaksot ovat saaneet saaren ja emämaa Ison-Britannian viranomaiset viime vuosikymmeninä ymmärtämään pilvimetsien tärkeyden vedensaannin kannalta.

Pilvimetsä kerää sadetta ja sumusta tiivistyvää kosteutta, joka varastoituu metsän turvepitoiseen maaperään. Pesusienen tavoin pilvimetsä imee itsensä täyteen kosteutta ja sitten vähitellen vapauttaa sen saaren asutuille seuduille valuviin puroihin.

Olen varovaisen toiveikas. Saint Helenalla on todellakin herätty alkuperäisluonnon suojeluun. Pienistä jäljelle jääneistä palasista kootaan kuvaa siitä, millaisia asteripuumetsät ovat tulevaisuudessa.

Pellavatähkäliljatiheikköjä raivataan ja istutetaan jälleen pilvimetsiksi kaalipuineen ja rankasaniaisineen. Suojelu vaatii paljon rahaa, pitkäjänteisyyttä ja ekologista ymmärrystä ongelmien selättämiseen. Toivon, että Saint Helenan pieni maailma kykenee siihen. Ja toivon, että suuri maailma seuraa perässä.

 

William Burchellin teokset:

  1. Views of St Helena, 12. joulukuuta 1805
  2. View of Diana’s Ridge, from the summit of Sugar Loaf, 8. joulukuuta 1807
  3. Egg Island, 22. huhtikuuta 1806
  4. Pen & wash drawing, 16. tammikuuta 1808
  5. Gum Trees by Sandy Bay, 17. huhtikuuta 1806