Tämä on tavallinen suomalainen metsä. Sen omistamme yhdessä me kaikki suomalaiset ja sitä hallinnoi Metsähallitus. Valtaosa metsästä on talouskäytössä. Se on tasaikäistä ja ojitettua. Osa metsästä on täysin hakattu, maa käännetty, kivet nostettu pinnalle kuivumaan ja silpoutuneet puunjäsenet töröttävät maasta kuin taistelukentällä. Moni meistä kuvaisi metsää sanoilla pusikko, vaikeakulkuinen tai esimerkiksi rytöpaska.

Siellä täällä pala metsää on suojeltua, vanhaa ja monipuolista, ja silloin voi kuvitella hetkisen olevansa jossain muualla, karhun ilmestyvän minä hetkenä tahansa kuusen tai kaatuneen kelon takaa – mutta samalla voi kuulla moton telaketjujen kalkkeen kuulaassa kesäyössä.

Tämä metsä on siitä erikoinen paikka, että siellä asustaa ainakin yksi yksilö jokaista suomalaista suurpetoa. Se ei ole liian pohjoisessa, että poronhoidon edestä sudet olisi tapettu, se ei ole niin etelässä, että ahmalle ei riitä lunta pesäluolan kaivamista varten, se ei ole liian lännessä, että karhu ei olisi kadonnut ihmisen tapettua sen aikanaan sukupuuttoon ja se on juuri sopivan syrjässä ilveksen elää ihmiseltä piilossa. Tässä metsässä, sen rujosta ulkomuodosta huolimatta, on vielä jäljellä sitä villiä, minkä minä itse luontoon liitän. Selviytymistä.

Karhu keskikesän keskiyössä. Kuhmo 2019.

Minua on pitkään kiehtonut ajatus siitä, että voisin ymmärtää maailmaa muiden kanssaeläjiemme tavoin. Mutta minulta, meiltä ihmisiltä, puuttuu kieli, jolla voisimme kommunikoida yli lajirajojen, ja siksi me kaikki joudumme tyytymään toistemme tarkkailemiseen selvittääksemme, kuka kukin on, mitä kenellekin kuuluu ja mitä jokainen meistä tekee elääkseen.

Suurpedot, tarkalleen ottaen susi, ihmisen kaltaisena muita tappavana eläimenä kiinnostaa minua erityisesti. Miten ja miksi juuri susi on raivannut tiensä rinnallemme ravintoketjun huipulle, vaikka suurempia ja mahtavampia petoja on maailmanhistoriassa ollut lukuisia? Millaista tarkalleen on suden elämä piilossa katseiltamme? Päätin sukeltaa susien maailmaan.

Susien tarkkaileminen olisi haastavaa, sillä sudet eivät näyttäytyisi, vaan piilottelisivat ylivertaisten aistiensa voimin, enkä voisi valokuvata niitä. Olisi unohdettava, että kamera on käteni jatke, jolla näytän maailman, kuten sen itse näen. En valitsisi valoja, maisemia, hetkiä ja painaisi kameran laukaisinta. Sudet tekisivät sen itse ja samalla kertoisivat jotain sellaista elämästään, mitä emme olisi osanneet itse heiltä kysyä.

Päätin muuntaa kameran tutkimusvälineeksi.

Tutkimusmenetelmäni on löytää todellisia susien käyttämiä paikkoja ja valokuvata sudet niissä. Aloitin tutustumalla suuren susilauman elämään seuraamalla heidän jälkiään heidän kotiseudullaan. Kiersin maastossa ja etsin merkkejä susista: tassunpainaumia, ulosteita tai esimerkiksi saaliinjäänteitä.

Löysin palasia heidän arjestaan. Tässä sudet ehkä kokoontuivat, tuolta susi varmasti kulki. Katohan myös karhu! Laskeuduin kyykkyyn nähdäkseni maiseman suden silmien tasolta ja pohdin, mitä susi ehkä olisi voinut ajatella juuri tässä kohtaa. Jos olisin susi, miksi kulkisin juuri tästä tämän puun vierestä? Sattumaa, vai onko tässä jokin kaava? Kulkisiko susi tästä uudestaan? Kummasta suunnasta hän tähän saapuisi? Yöllä vai päivällä?

Asensin liiketunnistimella varustettuja järjestelmäkameroita susien käyttämille paikoille. En käytä ruoka- tai hajuhoukuttimia – sehän toimisi vastoin tutkimuskysymystäni. Valokuvat ovat aitoja hetkiä kanssaeläjiemme elämässä. Toivon näkeväni todellisen puolen kanssaeläjämme selviytymisestä ihmisen valloittamassa maisemassa.

Susi motouralla. Kuhmo 2020. Kuva Antti Haataja

Yksi kamera ja yksi valokuva antavat välähdyksen elämään piilossa katseiltamme, mutta monta kameraa kuukausien, vuosien ajan eri puolilla susien reviiriä rakentaa valokuva valokuvalta ymmärrystä sudesta ja hänen kanssaeläjiensä elämästä piilossa meiltä ihmisiltä. Kuljin metsässä, kuin minulla olisi musta side silmilläni ja näkisin silmänräpäyksen silloin, toisen tällöin.

Elämme visuaalisen mullistuksen aikakautta. Valokuvaamme ja videoimme kaikkea ja kaikkialla, mutta samalla aikaamme kutsutaan antroposeeniksi, ihmisen aikakaudeksi. Suhteemme luontoon on jäänyt ihmettelyn ja ihastelun tasolle, mikä näkyy eläinten kauneuden, ja villeyden sekä luonnon koskemattomuuden ja puhtauden toistamisena kameran avulla.

Kansallispuistoista on tullut suosituimpia luontokohteitamme, vaikka ne kattavat alle kolme prosenttia Suomen pinta-alasta. Yhdeksänkymmentäseitsemän prosenttia Suomesta ei ole kansallispuistoa. Se on sama prosenttiosuus, mikä Etelä-Suomesta on kokonaan suojelematonta luontoa. Metsässä, missä nyt seison, eläimet elävät jatkuvan kodin tuhoamisen pelossa, kuten niin monessa muussa paikassa Suomea. Minä hetkenä tahansa paikalle voi ilmestyä vonkuva ja sokaisevia valoja sylkevä, kuumaa moottoriöljyä huokuva teräskone, joka hävittää metsästä kaiken, mikä tekee siitä metsän.

Ahma avohakkuun reunalla kulkevan metsäuran penkalla. Kuhmo 2020. Kuva Antti Haataja

Me katsomme eläimiä kuin objekteja – esineitä. Mutta kanssaeläjämme ovat subjekteja – toimijoita. Sudelle jokainen päivä on arkista aherrusta, elannon hankkimista, perheen elättämistä ja kodin puolustamista, mutta me eksotisoimme suden villiksi erämaan symboliksi. Etäiseksi hahmoksi, jonka paikka on maisemassa, minkä me itse mielissämme sudelle määritämme. Erämaahan.

Muun elämän etäännyttäminen omastamme johtaa käsitykseen, että voimme kontrolloida maailmaa. Tämä helpottaa kanssaeläjiemme tuhoamista. Revimme ja poltamme sivuja ekosysteemin suuresta tietokirjasta. Näitä sivuja emme saa koskaan takaisin samankaltaisina. Toisten näkökulman ymmärtäminen kaventaa etäisyyttä välillämme ja kenties auttaa ymmärtämään heidän arkeaan. Ymmärtämään, että eläimet, kanssaeläjämme, he ovat samankaltaisia kanssamme.

Ilves talvikarvassa. Lumentulo viipyy. Kuhmo 2020. Kuva Antti Haataja

Tutkimus susista tuntee esimerkiksi majavien saalistamiseen erikoistuneita susia ja marjoja syöviä tai kaloja pyydystäviä susia. Koira on nykytietämyksen mukaan kesytetty sudesta lukuisia kertoja maailmanhistoriassa, joten susissa on historian saatossa täytynyt olla erityisen diplomaattisia yksilöitä, jotka ovat hyötyneet ja tulleet toimeen ihmisen kanssa. Millaisia erityisen neuvokkaita tai suorastaan neroja susia Suomessa elää, sitä emme tiedä. Metsästys ei valikoi, kuka saa kuulasta kylkeensä.

Millainen kulttuurikehto Suomi olisi, jos jokin ulkoinen voima olisi vienyt keskuudestamme vielä kukkaansa puhkeamattoman Minna Canthin, Jean Sibeliuksen, Tove Janssonin tai Aleksis Kiven? Ihminen on sudelle tällainen voima.

Sudella ja metsäpeuralla on aina ollut erityinen suhde: saalistajan ja saaliin suhde. Ihminen on muuttanut sitä. Kainuun metsäpeurat kulkevat vuosi vuoden perään samoista paikoista vaellusreiteillään kesä- ja talvilaidunten välillä. Nämä reitit he ovat kokeneet joutuisiksi, turvallisiksi ja ruokaisiksi, ja tietämys niistä siirtyy peurasukupolvelta toisella.

Kun ihminen tappaa eläimiä, ihminen tuhoaa kanssa­eläjiensä kollektiivista kulttuuriperimää tuhoamalla sen muistajia. Näin katosi metsäpeurojen tietämys kaikista niistä jäkälästä valkoisista mutta peurattomista kangasmaastoista, joita Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaalla edelleen on, mutta jotka katosivat metsäpeurojen kulttuuriperimästä muistajien mukana 1900-luvun alkuun mennessä metsästäjien luoteihin. Jos metsäpeura olisi alkuperäiskansa, me kutsuisimme tätä perimätiedoksi – sukupolvelta toiselle siirtyväksi tiedoksi tai perinteeksi.

Kun perimätieto katoaa, katoaa taito selviytyä ympäristössä. Kun metsäteollisuus järjestelmällisesti tuhoaa myös Kainuun metsiä, metsäpeurat hyötyisivät suuresti mahdollisimman laajasta tietämyksestä Kainuun jäljellä olevista laitumista.

Metsäpeura. Äiti ja lapsi talvilaitumella jäkäläkankaalla. Ristijärvi 2019. Kuva Antti Haataja

Yksilöiden tappaminen ei ole ainoa menetelmä tuhota kulttuuriperimää. Ympäristön muokkaaminen vie myös taitojen, merkitysten ja tietämyksen, kulttuurin katoamiseen.

Vanha tietämys ei enää yksinkertaisesti ole samassa määrin relevanttia, kun kaikki tunnettu ympärillä on myllätty uusiksi. Maan elämää ulkopuolelta tarkkailevalle riippumattomalle joukolle voisi näyttää siltä, että ihmisen suurin perintö maapallolle on kanssaelämänsä mahdollisuuksien tukahduttaminen.

Tipahdetaan avaruudesta takaisin metsäämme. Todennäköisesti putoamme metsäautotien läheisyyteen. On epätodennäköistä, että matkaa lähimmälle tielle on yli puoli kilometriä ellemme tipahda järveen – silloin joudumme uimaan tummassa ja humuksisessa hakkuiden ja soiden ojitusten maustamassa vedessä. Suomessa on yksi maailman tiheimmistä metsäautotieverkostoista. Metsäautotiekulttuuri on todennäköisesti muovannut suomalaista metsämaisemaa, tapaamme käyttää metsää sekä kanssaeläjiemme välistä kanssakäymistä, enemmän kuin mikään toinen ihmisen rakentama infrastruktuuri.

Metsäautoverkosto on suurpedoille tavallinen kulkureitti erityisesti harvaan asutuilla alueilla, missä ihmisen kohtaaminen ei ole todennäköistä. Olen autosta nähnyt kaikki suurpetomme kulkemassa tiellä. Teillä suurpetojen matkanopeus kasvaa ja saalistus helpottuu. Havainnot Kanadasta ja Venäjän Karjalasta osoittavat, että metsäautotieverkosto on lisännyt susien määrää karibujen asuttamilla alueilla.

Metsäpeura on eräs niistä kanssaeläjistämme, jolle metsäautoteistä on suhteellisesti haittaa. Metsäpeura toki kulkee myös teitä pitkin, mutta metsäpeura on sopeutunut kulkemaan metsissä, soilla ja lumessa, eikä metsäpeura siksi hyödy teistä yhtä paljon kuin susi.

Sudet saavat aiempaa useammin metsäpeuran saaliiksi, ja rakentamalla tien ihminen on siten muuttanut suden ja metsäpeuran välistä dynamiikkaa. Tätä kutsutaan taloustieteessä termillä suhteellinen kilpailuetu.

Metsäpeurat vaeltavat kohti kevätlaitumia talousmetsässä. Kuhmo 2018. Kuva Antti Haataja

Paikoista, joihin kameroita asensin, jotkin ovat vilkkaampia kuin toiset. Niitä on toisinaan vaikea tunnistaa etukäteen, ja vasta kamera paljastaa asioiden tolan, mutta usein vilkas paikka on jokin kovapohjainen selvä ura, joka jouduttaa kulkemista verrattuna lähiympäristöön. Eräs mitätön moton jättämä syvään uurtunut ura metsäautotieltä nuoren metsikön halki avohakkuulle paljastui kaikkien neljän suurpedon säännölliseksi kulkureitiksi. Karttaa tutkimalla selvisi, että se oli nopein kulkureitti kahden eri alueen välillä ja siten luontainen kulkuväylä arjessa. Samalla tavalla, kuin moni meistä kulkee samaa reittiä kauppaan, työpaikalle tai kouluun. Ensin ovesta ulos,
pihan poikki, sitten kävelytietä puoli kilometriä.

Toisaalla metsässämme valtavalle avohakkuulle avautuva kärrypolku taimikon laidassa osoittautui vilkkaaksi kaikenkarvaisten kulkureitiksi. Pohdin miksi, mutta sitten astuin kärrypolulta syrjään. Kun kompuroin ’rytöpaskassa’, tajusin, että eihän täällä voi kukaan kulkea. Kaikkien on kuljettava kärrypolkua hakkuun ja taimikon halki, jos mielivät metsän eri puolelta toiselle. Näitä rytöjä on metsäteollisuuden jäljiltä Suomi täynnä.

Kamerani osaavat kertoa, että kanssaeläjämme pelkäävät meitä, sillä he välttävät liikkumasta aikaan, jolloin on todennäköistä törmätä ihmiseen. Valtaosa suurpetovalokuvistani on kuvattu yön tunteina, sudet pääasiassa puolenyön ja aamukuuden välillä. Poikkeuksia on – olemmehan hyvin syrjässä, eivätkä kanssaeläjämme ole yhtä ja samaa massaa. He ovat yksilöitä.

Toinen susi säpsähtää kameraa, toinen vain juoksee siitä läpi. Yksi ahma seurasi minua, ja tarkasti uuteen paikkaan asennetun kameran aina seuraavana päivänä. Kerran hän tuli katsomaan, kun vielä säädin vasta asentamaani kameraa valmiiksi. Myöhemmin hän katosi, mutta tänä kesänä nuori utelias ahma ilmestyi jälleen nuuskuttelemaan kameroitani.

Miten valikoin tämän metsän tutkimus­alueekseni? Alussa kerroin juuri suden kiinnostavan minua. Valitsin siis mahdollisimman suuren susilauman reviirin. Työssäni olen kohdannut suden tai susia lähes kymmenen kertaa. Kerran seitsemän suden lauma tuli vastaan, kun hiihdin pimeällä ojitetulla ja kitukasvuista mäntyä tuottavalla suolla. He kaikki perääntyivät äänettömästi tulosuuntaansa ja kiersivät suksenjälkeni yli kilometrin päästä. En pelkää susia, mutta samaa ei voi sanoa heistä. Kohtaamisissa en ole kertaakaan ehtinyt ottaa valokuvaa susista ennen kuin he ovat paenneet. Se kertoo jotain oleellista ihmisestä ja hänen kanssaeläjistään.
Pois tutkimuksesta rajautuivat metsäautotiet, vaikka tärkeitä reittejä susille ovatkin. Laki ei mahdollista niillä kuvaamista: autojen rekisterikilvet voivat näkyä.

Jänis keväthangella. Sudet kulkevat näiden puiden välistä säännöllisesti. Kuhmo 2020. Kuva Antti Haataja

Susilla on tapansa valita helppoja etenemisväyliä, esimerkiksi jääkantisia vesiä ojitusojien pohjilla, jotka on kuin tehty kulkuväyliksi. Ongelmaksi tulee vain valita juuri se oikea ojitusojan pohja, Suomessa kun niitä saattaa yhdellä susien kulkukapeikolla olla muutaman kymmenen metrin välein.

Menetelmä ei ole täydellinen. Paikat, joita en ihmisen vajailla kyvyillä tunnista susien käyttämiksi alueiksi, tai joita en löydä, rajautuvat pois. Susien reviiri on Suomessa karkeasti noin tuhat neliökilometriä, josta minun tulisi onnistuakseni löytää noin kaksi kertaa kaksi metriä kokoisia ruutuja, joista sudet kulkevat. Koske kuljen jalan, hiihtämällä ja autolla, mutta en esimerkiksi moottorikelkalla, en voi kattaa koko reviiriä. Tekniikka ei toimi aivan kaikenlaisissa ympäristöissä, kuten esimerkiksi heinittyneillä alueilla, tai siellä missä oksat heiluvat.

Suuret näyttävät nisäkkäät kuten suurpedot ovat yliedustettuina mediassa verrattuna niiden yleisyyteen luonnossa. Se on ymmärrettävää, ovathan he suuria, mahdollisesti vaarallisia ja siksi heihin liittyy voimakkaita tunteita toisin kuin esimerkiksi sieniin.

Mutta heidän näkyvyyteensä liittyy toinen merkittävämpi perspektiivivääristymä: valokuvissa he ovat usein koskemattoman luonnon ympäröiminä. Tutkimustyölläni haluan näyttää, että sudet ja kaikki heidän kanssaeläjänsä ovat aivan samankaltaisia kanssamme, mutta sen sijaan, että he saisivat kukoistaa, me tukahdutamme heitä.

Suomi on sitoutunut monimuotoisuuden katoamisen pysäyttämiseen. Jos onnistumme siinä, se tarkoittaa automaattisesti, että jotkin kanssaeläjistämme alkavat jälleen kukoistaa. Sitä varten he tulevat tarvitsemaan tilaa meiltä ihmisiltä. Olemmeko valmiita siihen?

Ilves ja auringonlasku.
Kuhmo 2021. Kuva Antti Haataja

ahmaAntti Haatajailveskarhumetsäpeurasusi

Tunne luontosi

Lähde retkelle metsään, suolle, merelle, kauas ja lähelle.
Tutustu, opi, ihastu ja voimaannu. Koe Suomen Luonto!