Teksti: Eero Hirvenoja

Lassien, Rin tin tinin, miekkavalas Willien ja muiden rakastettavien eläinhahmojen ohella on valkokankaalla nähty vuosikymmenten saatossa lukuisia käytökseltään vähemmän miellyttäviä otuksia. Monet niistä lukeutuvat populaarielokuvan suosituimpiin hahmoihin.

Pienetkin luontokappaleet voivat aiheuttaa elokuvissa arvaamatonta tuhoa, mutta oma erityisasemansa valkokangashirviöiden joukossa on mielikuvituksellisilla jättieläimillä. Niistä maineikkain on eittämättä King Kong, joka on ulkoisesta pelottavuudestaan huolimatta poikkeuksellisesti myös sympaattinen hahmo. Tunnettu tarina näyttelyesineeksi päätyvästä viidakon jättiläisapinasta on filmattu kolmesti ja saanut muutaman jatko-osankin, mutta alkuperäinen vuoden 1933 versio on edelleen ylittämätön. Kongin tarinaa voidaan tulkita esimerkiksi alkuperäisen luonnontilan ja sivilisaation törmäyksenä, ehkä myös kertomuksena kielletystä rakkaudesta.

Alkuperäisen King Kongin tekijätiimi valmisti vielä 1949 elokuvan Afrikan aave, jossa tällä kertaa normaalikokoinen gorilla tuodaan Afrikasta sirkuseläimeksi. Molemmissa apinakuvauksissa vangitut villieläimet purkavat turhautumistaan arvaamattomilla tavoilla: Kong tuhoaa New Yorkin keskustan, ja Afrikan aaveen Joe-gorilla vajoaa alkoholismiin.

Lähes King Kongin veroinen elokuvamonsteri on japanilainen Godzilla (Gojira). Tämä radioaktiivisen säteilyn johdosta eloon herännyt esihistoriallinen lisko teki elokuvadebyyttinsä 1954, ja vajaata vuosikymmentä myöhemmin se kävi titaanien taistoon Kongia vastaan elokuvassa King Kong Vs. Godzilla (1962). Godzillan suosion myötä Japanissa alkoi nykypäiviin ulottuva hirviöfilmien jatkumo, jonka perillisiin lukeutuu myös suursuosion Aasian markkinoilla saavuttanut eteläkorealainen The Host (2006).

Niljakkaat niveljalkaiset ja matelijat

Ötökkäkammoisille hyönteiset ja vipeltäjät ovat pelottavia jo normaalissa olomuodossaan, mutta entä jos ne ovat jättikokoisia? Sellaisia nähtiin 1950-luvulla Yhdysvalloissa liukuhihnalla tehdyissä halvoissa kauhuelokuvissa, joissa eläimet olivat paisuneet valtaviin mittoihin joko tieteellisten kokeiden tai atomisäteilyn takia. Näissä elokuvissa ihmiskunnan yritykset puuttua luonnon järjestykseen johtivat yleensä kauhistuttaviin lopputuloksiin.

Yleistä pakokauhua levittivät tuolloin niin muurahaiset (Yön pedot, 1954), hämähäkit (Tarantula, 1955), skorpionit (Musta skorpioni, 1957) kuin ravutkin (Attack of the Crab Monsters, 1957). Elokuvassa Kärpänen (1958) epäonnistunut tieteellinen kokeilu synnyttää olion, joka on puoliksi ihminen ja puoliksi kärpänen.

Hämähäkkikammo on maailman yleisimpiä fobioita, joten ei ole ihme, että 1950-luvun jättitarantellan jälkeen valkokankaalla on esiintynyt lukuisia muitakin kauhistuttavia ”hämiksiä”, kuten elokuvissa Araknofobia (1990) ja Kahdeksanjalkaiset kummajaiset (2002). Myös erilaiset hyönteiskauhufilmit tuntuvat olevan ehtymätön luonnonvara, sillä uusia yritelmiä pelotella entomofobiasta kärsiviä katsojia syntyy tasaisin väliajoin. 1970-luvun katastrofielokuvien sarjaan kuuluvassa, toteutukseltaan lähinnä surkuhupaisassa Tuhoparvessa (1978) ihmisiä uhkaavat mehiläiset, ja elokuvassa Mimic – ääretön vaara (1997) torakat ja kovakuoriaiset.

Ötökkäpelkoisille ei usein ole niinkään merkitystä sillä, ovatko heidän kammoamansa eläimet oikeasti vaarallisia, vaan kuinka iljettäviltä ne näyttävät. Sama koskee ihmisten suhtautumista käärmeisiin, sillä niitä pelätään riippumatta siitä, ovatko ne myrkyllisiä. Jotain merkitystä saattaa olla edelleen myös ikivanhoilla uskomuksilla, onhan käärme Raamatussa sielunvihollisen vertauskuva. Sademetsien jättiläisboat ovat toki pelottavia jo luontaisen kokonsa puolesta kuten Anakondassa (1997). Snakes on a Plane (2006) kauhistuttanee käärmekammoisten lisäksi myös lentämistä tai ahtaita paikkoja pelkääviä ihmisiä.

Vaara vaanii vesillä

Steven Spielbergin Tappajahaissa (1975) suuri valkohai jahtaa pahaenteisen musiikin soidessa rantalomaa viettäviä ihmisiä kuin huvikseen. Valkohain huono maine onkin paljolti peräisin tuosta elokuvasta. Sen menestyksen vanavedessä tehtiin useita kehnoja jäljitelmiä (Orca — tappajavalas, 1977; Piraija, 1978). Neljännen Tappajahai-filmin (1987) jälkeen aihe tuntui loppuun kalutulta, mutta haielokuvien vähemmän kunniakasta historiaa ovat jatkaneet Renny Harlinin Deep Blue Sea (1999) sekä yllätyshitiksi noussut pienen budjetin Open Water (2003).

Vedessä voi väijyä muitakin mahdollisia tappajia kuin petokaloja tai miekkavalaita, nimittäin krokotiilieläimiä. Näille matelijoille ihminen pärjää huonosti niiden luontaisessa saalistusympäristössä, ellei sitten satu olemaan Tarzan. Krokotiilikauhun perusteoksena voidaan pitää 1980 valmistunutta Alligaattoria.

Kauhua pihapiirissä ja lähimetsissä

Villieläinten lisäksi elokuvien kotieläimet voivat kääntyä ihmisiä vastaan. Kissojen kostossa (1977) kissat ovat paholaisen kätyreitä, ja elokuvassa Cujo — kauhun silmät (1983) raivotautisella bernhardilaisella on yliluonnollisia voimia. Huomattavasti realistisempi teos on Valkoinen koira (1982), jossa rasistien kouluttamat koirat hyökkäävät tummaihoisten kimppuun.

Stephen Kingin tekstiin Cujon tavoin perustuva Uinu, uinu lemmikkini (1989) kertoo lemmikeistä, jotka heräävät kuolleista tultuaan haudatuiksi intiaanien hautausmaalle. George Orwellin kirjoittama poliittinen allegoria Eläinten vallankumous on filmattu kahdesti (1954 ja 1999), ja siinä maalaistalon elikot kaappaavat vallan isänniltään Napoleon-karjun johdolla.

Suomessakin tavattavista luonnonvaraisista eläimistä kauhuelokuvien kuvastoon ovat päätyneet linnut, rotat, sammakot, karhut ja jopa jänikset. Luomakunnan herroja vastaan hyökätessään metsän asukit kenties osoittavat haisevan vastalauseensa ihmisten harjoittamalle luonnonvarojen tuhlailulle.

Alfred Hitchcockin Linnut (1963) on kauhufantasian merkkiteos ja yksi huomattavimpia ”eläinelokuvia”. Se on ulkoisesti sukua 1950-luvun eläinkauhufilmeille, mutta tarinassa ei anneta lintujen hyökkäävälle käytökselle mitään tieteellistä selitystä. Sitä voidaan tulkita pikemmin psykologisin syin, kuten äidin mustasukkaisuutena poikansa naisystävää kohtaan.

Alfred Hitchcockin kauhuklassikossa Linnut (1963) erilaiset siivekkäät variksista varpusiin alkavat vainota ihmisiä ilman näkyvää syytä. Kuva: Wikimedia Commons (CC BY-SA 2.0)

Eläinten ohella myös muutamat kasvikunnan edustajat ovat kylväneet kauhua ihmisten keskuuteen. Tällä saralla kuuluisin teos on Roger Cormanin ohjaama Pieni kauhukauppa (1960), jossa eksoottinen ruukkukasvi janoaa ravinnokseen ihmisverta. Parodista kauhuelokuvaa edustavat Tappajatomaattien hyökkäys (1978), jonka nimi jo kertoo tarinasta kaiken olennaisen, sekä Trees (2000), joka on tietoinen Tappajahai-mukaelma. Sen tahallisen typerässä juonessa salaperäisten kuolemantapausten aiheuttajiksi paljastuvat hirviömännyt.

Vaikka elokuvissa on vuosikymmenten saatossa levitetty mitä mielikuvituksellisempia uhkakuvia eläimistä ja kasveista, todellinen uhka maapallon hyvinvoinnille olemme me ihmiset. Aikaisemmin vaaratekijöinä pidettiin erityisesti ydinsodan tai -onnettomuuden mahdollisuutta, mutta nyt niiden rinnalle ja ohikin globaaleiksi ongelmiksi ovat kohonneet esimerkiksi liikakansoitus ja ilmastonmuutos.

Eero Hirvenoja on vapaa kirjoittaja Helsingistä.
Juttu on julkaistu alun perin Suomen Luonnossa 11/2007.

elokuvaeläimethyönteisethämähäkitkasvitkauhulemmikitLinnutvalkohai