Teksti: Yrjö Kokko

Kevät on tullut. Sen näkee aivan korsumme katon vieressäkin, jossa kangasvuokot ovat kohonneet maasta kevään ihmeeseen. Päivällä niiden kukat heloittavat valkoisina terälehdet avoinna, mutta iltaviileyden koittaessa kukat sulkeutuvat ja kääriytyvät kuin kultalampaan lämpimiin turkkeihin. Tuskin ne aamulla vielä avautuvat, kun pienet vihreät perhoset lentävät niihin.

Mutta kevät ei herätä ainoastaan kukkia ja hyönteisiä. Se piristää meidän rintamamiesten tylsistyneitä mieliä. Keväinen retkeilyhaluni valtaa minut ja kuljien pitkin joen rantamia seuraten ”kukkivan pajun kuukauden” kehittymistä. Eräässä suojaisessa mutkassa löydän puromyllyn. Sellaisen, joita pojat kotona keväisin rakentelevat. Mitä lie tämänkin myllyn aikamiesrakentaja ajatellut myllyä toisilta salaa tehdessään. Ehkä oli kaivannut katoavaa nuoruuttaan!

Kangasvuokot ovat kohonneet maasta kevään ihmeeseen.

Sitten eräänä päivänä saan kutsun divisioonaan.
— Herra eversti!
— Istuhan. Haluaisitko lähteä komennukselle Helsinkiin?
— Miksikä ei. Eihän minulla itselläni siellä mitään.
— Veisit minun vaimolleni kaloja. Sain ostetuksi niitä siirtolaisilta.

Niin minä matkustan kevätkoleaan Helsinkiin. Vien kalat everstin rouvalle, josta tämä on jo vuosikausia elänyt laillisessa avioerossa. Kevät!

Miten se nyt tuokaan aina mieleen menneisyyden, vaikka sen pitäisi olla tulevaisuuden aikaa.

Tämä on minullekin paluuta entiseen. Kahdeksi päiväksi. Samalla komennuksella saan pistäytyä kotonani. Helsinki jää kohta taakseni ja Salpausselkä eristää minut ra’asta kevään meri-ilmasta. Tulen sisämaan kevätriemuiseen maahan.

Pieni poikani katselee minua ihmetellen eteisessä. Epäröi. Mutta sitten koirani hyppää jälleennäkemisen riemussa rintaani vasten, juoksee sitten saliin, kiertää siellä keskeisen huonekaluryhmän, kaataa tuolin ja ryntää iälleen minua vasten. Silloin poikani käsittää, miten ”isä-setä” on otettava vastaan. Hän tönäsee minua nyrkeillään vatsaan, juoksee sitten saman reitin kuin koirakin, heittää tuolin nurin Oh, minä haluaisin sulkea koko maailman syliini!

Miks’en ilmoittanut tulostani. Elämä ei voi kodissakaan pysähtyä näin yht’äkkiä. Varaudutaanhan aina sunnuntaitakin varten. Minun pitäisi tarttua johonkin, mutta huomaankin kuin kulkisin yksin, tyhjin, mitään tekemättömin käsin.

Mutta sitten minut temmataan entiseen elämään. Naapurin isäntä on kuullut minun tulleen lomalle. Hän tulee valittelemaan minulle surujansa, joita hänen parhaat lehmänsä ja hevosensa ovat hänelle aiheuttaneet. Keskustellessamme hänen kanssaan tuntuu minusta kuin lintu olisi lentänyt akkunaa vasten. Kun käännän katseeni, huomaan, että ikkunaan onkin lentänyt suuri yöperhonen, vaikka onkin päivä. Siitä saisi hyvän valokuvan, sillä nuo suuret sulkamaiset tuntosarvet näyttäisivät kuvassa varmaan ihmeellisiltä.

Perhonen kiipeää pitkin lasia akkunan ulkopuolella ja värisyttelee siipiään. Pitäisi päästä kiireesti valokuvaamaan sitä, ennen kuin se lentää pois. Mutta isäntä ei huomaa minun malttamattomuuttani. Kun hän on selittänyt minulle karja-asiansa ja minä olen antanut hänelle neuvoja, ei hän lähdekään pois. Hän korjaa vain asentoaan tuolissa mukavammaksi ja alkaa kysellä minulta sodan menoa ja mitä minä arvelen.. Eihän minun sovi keskeyttää häntä ja lähteä valokuvaamaan yhtä perhosta, kun on kysymys lehmien, hevosien ja koko ihmiskunnan kohtaloista. Eihän hän sellaista käsittäisi.

Viimein isäntä on puhunut puhuttavansa. Hän hyvästelee ja lähtee, mutta silloin on jo perhonenkin lähtenyt akkunasta. Menen kuitenkin ulos katsomaan, jos perhonen mahdollisesti olisi asettunut johonkin läheisen puun rungolle. Ilokseni huomaan, että perhonen istuukin akkunan alalistalla. Kiiruhdan takaisin sisään, aukaisen varovaisesti akkunan toisen puoliskon, sitten tulen taas ulos, alan hädistellä varovaisesti perhosta ja ilokseni se lentää akkunasta sisään. Nyt painan akkunan ulkoapäin kiinni. Perhonen on nyt sisällä. Miten ihmeellinen onkaan. Punaruskeat siivet, sinireunukset ja valkokeskuksiset sinirenkaat kuin tunnusmerkit jonkin englantilaisen lentokoneen siivissä. Mutta kun perhonen painaa siipensä suppuun, muuttuu se harmahtavaksi, kauniskuvioiseksi, kuin jonkin sammaleisen kiven kylki. Sen ruumis on paksu ja karvamainen kuin jollakin teddykarhulla. Otan siitä useita kuvia, kun se kiipeää lasia ylös.

Koko ajan ovat perhosen, nastakehrääjän, siivet pienessä värinässä. Huomaan, että sen vasen siipi on jollakin tavalla omituinen, rypyssä. Todellakin! Siinä on jokin vika. Koetan ottaa perhosen käteeni, mutta se päristelee vastaan ja pelkään sen siipien entisestäänkin viottuvan.

Mitenhän tässä menetellä? Otan kannellisen lasitölkin. Asetan sen perhosen alapuolelle ja sipaisen perhosen akkunalasista tölkkiin, jonka kannen suljen. Perhonen alkaa siellä kiivetä tölkin seinämää ylös. Nyt näen selvästi, että vasen etusiipi on vioittunut. Se on kasvanut kärkiosastaan kaksinkerroin. Mahdollisesti jokin kitiinikerrostuma on sen liimannut yhteen.

— Perhonen on tullut eläinlääkäriin, ajattelen itsekseni. — Sitä on autettava. Otan pienen pumpulipalasen, tiputan siihen hiukan eetteriä ja heitän pumpulin tölkkiin ja suljen kannen. Perhosen siivet alkavat väristä entistä enemmän. Mutta sitten värinä vähenee ja perhonen putoaa tölkin pohjalle. Sen liikkeet käyvät siellä kankeiksi. Silloin ”kaadan» perhosen tölkistä kirjoituspöydälleni. Otan ohuet pinsetit ja pienet terävät sakset. Tartun pinsetillä perhosen siipeen. Se kyllä liikuttaa jalkojaan, muttei riuhdo. Leikkaan siipeä liimaavan kitiinimöhkäleen. Siipi alkaa oijeta, mutta siipipankaan jää kaksi mustaa pilkkua.

Valokuvasin sen »en face”. Kuvitus novellista vuodelta 1944.

Kannan tuon karvaisen lystikkään perhosen kourassani varovaisesti parvekkeelle. Asetan sen parvekkeen kaiteelle. Siinä se kömpii kuin humalassa. Nyt siitä on hyvä ottaa lähivalokuva »en face”. Varjelen sitä, ettei se putoa kaiteelta. Se alkaa virkistyä. Nyt varmasti kykenisi jo lentämäänkin jos älyäisi. Annan sen kävellä käteeni. Heitän sen ilmaan ja perhonen lentää räpistelee yli nurmikon toiselle puolelle ja katoaa siellä kasvavaan silmujaan juuri aukovaan sireenipensaistoon.

Seison hetken vielä käsi ojossa. Sitten huomaan koomillisen asentoni. Tuijotan kättäni ja liikuttelen sormiani. Käteni vaipuu alas. Hymähdän itselleni. Olen ollut niin innostunut auttamaan perhosta sellaisena aikana, jolloin tuntuu, ettei millään muulla ole mitään merkitystä kuin toisen surmaamisella ja hänen kotinsa hävittämisellä.

Ilta tulee ja talo rauhoittuu. Lähdemme kävelemään puutarhaan, saunarantaan vievälle polulle. Minulle muistuu mieleen näsiät, joita olen sinne koivulehtoon istuttanut. Kun lähestyn näsiäpensasta, huomaan illan hämärässä suuren perhosen sen jo lopuillaan olevassa kukinnossa. Noudan valokuvauskoneen ja vacublitzin. Välähdys ja perhonen on valokuvattu.

Filmi onkin jo lopussa. Kehitän sen vielä samana iltana ja suuri on hämmästykseni, kun huomaan, että olen taas valokuvannut nastayökön, jolla on kaksi mustaa pilkkua vasemman etusiiven pangassa. Se on minun perhoseni! Kun kehitän filmistä kuvan, kehittyy aivoissani satu nastayököstä ja näsiästä.

— Herra eversti. Tehtävä on suoritettu. Terveisiä rouvaltasi.

— Mitäs sinun kotiisi kuului?

— Satua.

— Niin, sanoi eversti, nousi seisomaan ja hymyili minulle. Sitten hän ikäänkuin ajatuksissaan käveli akkunan ääreen ja katsoi ulos huoneestaan, joka ennen sotia oli ollut nunnan kammio.

— Satu, hän jatkoi puhettaan. — Kevät on kokonaisuudessaan satu.

 

 

1944 Suomen Luonnon vuosikirjassa julkaistiin Yrjö Kokon novelli. Kokko, jonka laulujoutsenkirja Ne tulevat takaisin ja satukirja Pessi ja Illusia ovat luontokirjallisuuden klassikoita, kirjoitti novellissaan eläinlääkäristä, everstistä ja vahingoittuneen perhosen pelastamisesta. Pitkien ja repivien sotavuosien päättymistä enteillen eversti odottaa ja ihailee kevättä, jonka hän sanoo olevan ”kuin satua”.

luonnonsuojelunovelliYrjö Kokkoyöperhonen

Tunne luontosi

Lähde retkelle metsään, suolle, merelle, kauas ja lähelle.
Tutustu, opi, ihastu ja voimaannu. Koe Suomen Luonto!